Blogi

Rakennepaketti: Vanhukset kotiin, oppilaitosverkosto harvenee

02.12.2013

Tulevilla valtion säästötalkoilla on tarkoitus kuroa julkisen talouden kestävyysvajetta, jonka arvioidaan olevan noin yhdeksän miljardia euroa eli 4,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Kunnat ovat kestävyysvajeen kattamisessa avainasemassa. Taloudellisesti vaikuttavimmat säästöt hallitus laskee vanhusten laitoshoidon sekä toisen asteen koulutuksen varaan.

Vanhusten laitoshoidosta aiotaan vähentää hoivapaikkoja peräti 300 miljoonan euron edestä. Pitkäaikaisen laitoshoidon eli terveyskeskusten vuodeosastojen hoidon ja vanhainkotihoidon vähentäminen on tavoitteena oikea, mutta jatkossa tarvitaan korvaavia hoitomuotoja. Tilalle tarvitaan ainakin palveluasumista, kotihoitoa ja omaishoitoa, johon on myös satsattava rahaa. Esimerkiksi ympärivuotista palveluasumista on jo nyt monella paikkakunnalla tarjolla liian vähän. Tuntuu epätodennäköiselle, että vanhustenhoidosta pystyttäisiin säästämään 300 miljoonaa euroa, koska korvaavien hoitomuotojen kehittäminenkin maksaa. Ilman satsauksia vanhusten laitoshoidon karsiminen voi johtaa siihen, että kodeissa hoidetaan yhä huonokuntoisempia vanhuksia.

Vanhusten laitoshoidon painopisteen siirtäminen palveluasumiseen sekä tuettuun asumiseen kotona on kunnille iso haaste. Se, kuinka kunnissa kyetään toteuttamaan vanhuspalveluiden linjamuutos, on kuntien taloudellisesta tilanteesta ja henkilöstöresursseista kiinni. Jatkossa kun kuntien valtionosuudet vähenevät ja kaiken lisäksi ne jaetaan pian uudelleen kuntien kesken. Valtionosuuksien karsiminen on osa paljon suurempaa julkiseen talouteen kohdentuvaa sopeuttamisprosessia, jossa koko kuntatalouden rakenne muuttuu.

Laitoshoitoa on kuitenkin kyettävä tarjoamaan jatkossakin, jos ihmisen kunto sitä vaatii, ja hän itse sitä toivoo. Väestön ikääntyessä laitospaikkoja tullaan tarvitsemaan entistä enemmän. Laitos- ja palveluasumisessa on myös oltava valmius huomioida yksilölliset asumisen ja hoivan tarpeet.

Toisen asteen koulutuksen – lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten – järjestäjäverkkoa uudistetaan 195 miljoonalla eurolla. Suomennettuna se tarkoittaa, että oppilaitosverkostoa karsitaan kovalla kädellä. Samaan aikaan hallitus ajaa nuorisotakuuta, torjuu syrjäytymistä ja on nostamassa oppivelvollisuusikää koko ikäluokalla 17 vuoteen. Käytännössä nuoren on siis hakeuduttava peruskoulun jälkeen lukioon, ammattikouluun, kymppiluokalle tai ammattistarttiin. Miten nämä asiat ovat sovitettavissa yhteen?

Pohjois-Savossa koulutusresurssit ovat olleet riittämättömät nuorten kouluttamiseen jo ennen suunniteltuja leikkauksia. Vuosittain 7-11 prosenttia ikäluokasta jää Pohjois-Savossa ilman ammatillista opiskelupaikkaa. Miten jatkossa voidaan turvata jokaiselle nuorelle opiskelupaikka, jos aloituspaikkoja karsitaan entisestään? Oppivelvollisuusiän nostaminen tulee aiheuttamaan valtavat kustannukset kunnille, joihin ei ilmeisesti valtion apua ole luvassa. Puhumattakaan siitä puolesta, että hallituksen paketti heikentää nuorten mahdollisuuksia hakeutua haluamaansa koulutukseen.

 

Kyläkoulu on laadukas oppimis- ja kasvuympäristö

05.7.2013

Pieni koulu tarjoaa ympäristön, jossa on runsaasti mahdollisuuksia aktiiviseen toimintaan, mutta myös rauhalliseen opiskeluun. Huhtikuussa 2013 valmistuneessa pro gradu tutkimuksessani tarkastelin yhdeksäsluokkalaisilta (N = 38) kootun kirjoitelma-aineiston perusteella, millainen oppimis- ja kasvuympäristö yhdysluokkaopetusta tarjoava kyläkoulu on oppilaan kokemana. Kirjoitelmat käsittelivät kahtatoista eri kyläkoulua Pohjois-Savossa.

Kyläkoulujen suurena vahvuutena painottui koulua ympäröivä lähiluonto, jota hyödynnettiin runsaasti opetuksessa. Vaikka kirjoitelmien perusteella kyläkoulut olivat vanhoja ja kenties jopa huonokuntoisia, vain pieni osa oppilaista piti tiloja huonoina. Vaikka koulurakennus on vanha, eikä sen pihalta löydy uusimpia leikkivälineitä, on se oppilaiden mielestä pääsääntöisesti mukava ympäristö. Myös opetusvälineistö on usein vanhaa, mutta se ei haitannut itse oppimista.

Tutkimustulokset osoittavat, että kyläkouluissa esiintyy vähemmän käyttäytymisongelmia ja kiusaamista, kuin isossa koulussa. Oppilaiden mukaan vanhemmat osallistuvat lastensa koulunkäyntiin enemmän kyläkoulussa, kuin isossa koulussa. Siirtyminen kyläkoulusta isoon kouluun ei ole helppoa. Suurin osa oppilaista kuvasi muutosta oudoksi ja pelottavaksi.

Kirjoitelmissa kyläkoulu näyttäytyy positiivisena oppimisympäristönä, missä yhdessä tekeminen ja oppilaiden omatoimisuus antaa hyvät eväät elämään. Tutkimukseni mukaan oppilaat oppivat paremmin yhdysluokassa kuin erillisluokassa. Osittain tämä saattoi johtua ylimääräisten häiriötekijöiden puuttumisesta: oppilaiden mukaan luokissa vallitsi hyvä työrauha. Toisaalta, yhdysluokkajärjestelmä saattoi jo sinällään tukea oppimista.

Joustavat opetusjärjestelyt tukevat luovaa oppimista ja hyvien perusvalmiuksien kehittymistä. Monet tärkeät tiedot ja taidot opitaan ”luonnollisissa olosuhteissa” yhteistoiminnallisesti. Yhdysluokan tärkein vahvuus on vuorovaikutus erilaisten ja eri-ikäisten oppilaiden kanssa. Luokassa, jossa on eri-ikäisiä ja -tasoisia lapsia, oppilaalla on mahdollisuus tuntea itsensä tärkeäksi auttaessaan toista. Oppilaiden kertomukset huokuvat toisista välittämisen ja auttamisen kulttuuria. Isommat oppilaat ovat ottaneet pienempiä ohjaavan roolin. Kyläkoulu on oppilaista turvallinen paikka, jossa viihdytään hyvin. Tärkeimmäksi lasten kannalta nousee kavereiden, kiusaamattomuuden ja mukavien opettajien merkitys.

Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että kyläkouluja voidaan pitää laadukkaina oppimis- ja kasvuympäristöinä. Entiset kyläkoulujen oppilaat arvostavat kyläkouluvuosiaan ja moni pitää kyläkoulua parempana kouluna kuin isoa koulua. Oppilaat kokivat saaneensa kyläkoulusta merkittäviä muistoja ja taitoja, jotka kantavat läpi elämän. Kyläkoulu kasvattaa oppilaille hyvän itsetunnon, jonka ohjaamana niin yläkoulu kuin monet muutkin tulevan elämän haasteet ovat voitettavissa. Kaiken kaikkiaan kyläkoulut koettiin tarpeellisina ja arvokkaina yksikköinä.

Toteutuuko koulutustakuu?

17.06.2013

Vuoden 2013 alussa astui voimaan alusta koulutustakuu, joka periaatteessa takaa jokaiselle peruskoulun päättävälle opiskelu-, harjoittelu- tai työpaikan. Samaan aikaan kuitenkin Opetus- ja kulttuuriministeriö on esittänyt koulutuspaikkojen vähentämistä erityisesti metropolialueen ulkopuolelta. Ammatillisen peruskoulutuksen opiskelijamäärää vähennetään vuoteen 2016 mennessä 3 150 opiskelijalla.  Ministeriö perustelee leikkauksia ikäryhmien pienenemisellä. Jos aloituspaikkoja tarkastellaan vain peruskoulun päättävien ikäluokan mukaan, opiskelijapaikkoja näyttäisi riittävän. Tällöin unohdetaan kuitenkin edellisvuosina ilman koulutuspaikkaa jääneet hakijat.

Yhteiskuntatakuun ja koulutustakuun näkökulmasta koulutuspaikkojen vähentäminen on täysin ristiriitainen toimenpide. Kunnat joutuvat kohtuuttoman tehtävän eteen, kun toisen asteen opiskelupaikkoja vähennetään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos opiskelupaikkoja ei ole, on nuorelle löydyttävä harjoittelu- tai työpaikka. Kunnilla on merkittävä rooli nuorten palveluohjauksessa sekä koulutuksen ja työllisyyden tukemisessa nuorisotakuun asettamien ehtojen mukaisesti.

Koulutuspaikkojen vähentämisellä on myös laajoja taloudellisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Esimerkiksi joissakin kunnissa ammatillisen koulutuksen käytössä olevia kiinteistöjä jää tyhjilleen ja ammatillisen koulutuksen opetus- ja muuta henkilöstöä jää työttömäksi, mikä taas vaikuttaa mm. kuntien verotuloihin. Opiskelijoiden vähentyminen vaikuttaa välillisesti alueen palveluiden kysyntään niitä heikentävästi.

Pohjois-Savossa koulutusresurssit ovat olleet riittämättömät nuorten kouluttamiseen jo ennen suunniteltuja leikkauksia. Vuosittain 7-11 prosenttia ikäluokasta jää Pohjois-Savossa ilman ammattillista opiskelupaikkaa. Luku on huolestuttavan suuri, koska pelkän perusopetukseen varaan jääneiden nuorten osuus työttömistä nuorista on noussut vuosi vuodelta. Ongelmia on ollut erityisesti koulutustakuun kannalta keskeisessä toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa. Koulutustakuun toteutumisen ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemisen edellytyksenä on, että koulutustarjonta säilyy Pohjois-Savossa vähintään nykyisellä tasolla. Koulutuksen saavutettavuuden näkökulmasta mahdollinen koulutuspaikkojen vähentäminen heikentää edelleen pohjoissavolaisten nuorten mahdollisuutta opiskella kotiseudulla tai lähellä kotiseutua.

Suomessa on tällä hetkellä noin 110 000 nuorta, joilla ei ole perusasteen jälkeistä tutkintoa. Näistä nuorista työvoimaviranomaisten ja koulujen tavoittamattomissa, tilastojen ulkopuolella, ”mustassa aukossa”, on noin 25 000 nuorta, Tämän syrjäytymiskierteen katkaisemiseksi on tehtävä kaikki voitava. Esitetyillä ammatillisen toisen asteen ja ammattikorkeakoulun leikkauksilla koulutustakuu ei Pohjois-Savossa toteudu ja syrjäytymiskierre jatkuu.

 

GRADU

14.05.2013

 

Talvi on vierähtänyt gradun työstämisen merkeissä. Gradu on arvioitu upealla arvosanalla ja nyt vain odotellaan kasvatustieteen maisterin todistusta yliopistolta! Mahtava tunne, vuosien työ on nyt saatu päätökseen! Nyt on aika hieman valottaa minkä parissa olen touhunnut koko talven. Gradun tiivistelmäsivu valottaa hiukan mitä tutkimukseni pitää sisällään.

 

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO

Tiedekunta
Filosofinen tiedekunta
Osasto
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto
Tekijä
Anne Karvonen

Työn nimi
Kyläkoulun kasvatit:
Suomalaiset kyläkoulut oppilaiden kokemina oppimis- ja kasvuympäristöinä

 Pääaine
Työn laji Päivämäärä                  Sivumäärä
Kasvatustiede Pro gradu – tutkielma

X

23.4.2313 82 + liitteet 5 sivua
SivuainetutkielmaKandidaatin tutkielmaAineopintojen tutkielma  
 
 
Tiivistelmä
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen suomalainen kyläkoulu on oppimis- ja kasvuympäristönä oppilasnäkökulmasta tarkasteltuna. Tutkimuksessani tarkastelen merkityksiä, joita oppilaat antavat kyläkouluille omien kokemustensa perusteella.
Tutkimukseni on aineistolähtöinen kvalitatiivinen tutkimus. Tutkimuksen kohdejoukon muodostivat pohjoissavolaiset 9.luokkalaiset oppilaat. He kirjoittivat vapaamuotoisen kirjoitelman omista alakoulumuistoistaan. Aineiston analysoin sisällönanalyysin avulla.Tutkimukseni tulokset osoittavat, että suurin osa kyläkoulujen oppilaista suhtautui kouluihinsa myönteisesti. Kyläkoulujen suurena vahvuutena painottui koulua ympäröivä lähiluonto, jota hyödynnettiin runsaasti opetuksessa. Kyläkoulut koettiin turvallisiksi ja viihtyisiksi oppimisympäristöiksi. Oppilaiden mukaan kyläkouluissa vallitsi vahva ”meidän koulu” – henki. Yhdysluokan tärkeimpänä vahvuutena pidettiin vuorovaikutusta erilaisten ja eri-ikäisten oppilaiden kanssa. Tutkimukseni mukaan oppilaat oppivat paremmin yhdysluokassa kuin erillisluokassa.
Oppilaat kuvasivat kyläkoulut kodinomaisiksi ja leppoisiksi, joissa elettiin omaa elämää. Tutkimustulokset osoittavat, että kyläkouluissa esiintyy vähemmän käyttäytymisongelmia ja kiusaamista kuin isossa koulussa. Siirtyminen kyläkoulusta isoon kouluun ei ole helppoa. Suurin osa oppilaista kuvasi muutosta oudoksi ja pelottavaksi.
Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että kyläkouluja voidaan pitää laadukkaina oppimis- ja kasvuympäristöinä. Entiset kyläkoulujen oppilaat arvostavat kyläkouluvuosiaan ja moni pitää kyläkoulua parempana kouluna kuin isoa koulua. Oppilaat kokivat saaneensa kyläkoulusta merkittäviä muistoja, jotka kantavat läpi elämän. Kyläkoulut koettiin tarpeellisina ja arvokkaina yksikköinä.
Avainsanat
Kyläkoulu, yhdysluokka, oppimis- ja kasvuympäristö, yhteisöllisyys, ilmapiiri, yhdysluokkapedagogiikka 

 

 

Vanhusten aliravitsemukseen on kiinnitettävä huomiota

05.02.2013

THL:n tutkimuksessa todetaan, että joka kymmenes kotihoidon piirissä oleva vanhus on vakavasti aliravittu. Vain vajaa puolet vanhuksista syö riittävästi. Jo aiemmin on tuotu esille tutkimustuloksia, joissa aliravitsemusta on todettu hoitolaitoksissa asuvilla vanhuksilla.

Vanheneminen sinänsä ei aiheuta erityistarpeita ravitsemukselle, mutta vanhenemiseen liittyvät fysiologiset muutokset ja varsinkin sairaudet altistavat ravitsemushäiriöille. Vanhusten virhe- tai aliravitsemuksen syyt voivat olla niin fysiologisia (mm. ruokahalun heikkeneminen), psykologisia (mm. depressio), sosiaalisia (mm. yksinäisyys) kuin lääketieteellisiäkin (mm. krooninen sairaus.) Dementoituminen voi aiheuttaa sellaisia muutoksia, joiden vuoksi tuttukin ruoka saattaa maistua oudolta. Sosiaalisista syistä eristäytyminen ja yksinäisten henkilöiden ravinnonhankintaongelmat ovat hyvin yleisiä. Piintyneet ruokailutottumukset ja hampaattomuudesta johtuvat purentavaikeudet johtavat usein ravinnon yksipuolistumiseen.

Aliravitsemus koskettaa vanhuksia muuta aikuisväestöä syvemmin. Aliravitsemus voi johtaa mm. lihasten heikkenemiseen. Lihaskadon eteneminen saattaa puolestaan johtaa kehonhallinnan heikkenemiseen ja edelleen kaatumisiin sekä murtumiin. Ravitsemustilan häiriöt voivat aiheuttaa myös mielialan laskua, ruokahalun heikkenemistä ja hoidon tehon huononemista. Hoitamaton aliravitsemus edistää kroonisten sairauksien puhkeamista ja vaikeutumista, heikentää toimintakykyä voiden johtaa kuolemaan. Aliravitsemus vaikeuttaa vanhuksilla haavojen parantumista, lisää bakteeritulehdusten vaaraa ja lisäävät siten esim. vakavien leikkauskomplikaatioiden riskiä. Vanhusten ravitsemuksen arviointiin on olemassa mittausmenetelmiä mm. varsin yksinkertainen MNA eli Mini Nutrition Assessment testi. Jos testissä saa riittävän korkeat pisteet, tiedetään että henkilö ei ole aliravitsemuksen vaarassa. Testin käyttöä pitäisi edistää, jotta vanhusten ravitsemuksen tasosta saataisiin luotettavaa tietoa. Aliravitsemuksen ennaltaehkäisyssä ja hoidossa tarvitaan toimijoiden välistä keskustelua, tiedon kriittistä arviointia ja selkeitä vastuun määrittelyjä.

Vanhukset hyötyvät ravitsemustilan arvioinnista ja suunnitelmallisesta ravitsemushoidosta. Hyvä ravitsemustila on laadukkaan elämän ja terveen vanhuuden edellytys. Hyvällä ravitsemuksen arvioinnilla voidaan vanhusten elämänlaatua parantaa paljon sekä ehkäistä sairastumisia ja varsinkin turhia kaatumisia.

 

 

 

Oikeus turvalliseen lapsuuteen

25.10.2012

Jokaisella lapsella on oikeus hyvään ja turvalliseen lapsuuteen. Kaikille lapsille kuuluu oikeus kasvaa ja käydä koulua sekä leikkiä ja osallistua. Jokaisella lapsella on oikeus myös suojeluun ja huolenpitoon. Perheessä lapsella on oikeus olla lapsi ja aikuisten on uskallettava olla aikuisia. Äidillä, isällä ja muilla lasta lähellä olevilla aikuisilla on oltava mahdollisuus aitoon vanhemmuuteen ja heitä on tuettava ottamaan ja kantamaan vastuu perheestään.

Lasten hyvän elämän mahdollisuuksiin vaikuttavat vanhempien voimavarat ja kyky huolehtia lapsen hoivasta, ihmiseksi kasvamisesta, toimeentulosta, osallistumisesta sekä kasvuympäristön erilaisten uhkien suodattamisesta. Lapsen hyvinvointia voivat vahvistaa olennaisesti vanhempien sosiaaliset verkostot ja yhteisölliset siteet, isovanhemmat, sukulaiset, tutut sekä vapaaehtoisjärjestöt ja seurakunnat. Kuntien tulisikin kehittää lasten ja perheiden palveluita yhteistyössä perheiden, järjestöjen, seurakunnan ja eri toimijoiden kesken siten, että jokaisen lapsen oikeudet voivat toteutua mahdollisimman täydesti. Keskeistä on lasten ja perheiden kuunteleminen ja eri osapuolten välinen dialogi.

Lapsi tarvitsee turvallisen kasvuympäristön, missä rakastavat ja välittävät vanhemmat ovat läsnä ja heillä on aikaa lapselle. Tämä ei kuitenkaan ole kaikkien todellisuutta. Väkivalta- ja päihdeongelmat johtavat usein rikkinäisiin perheisiin, joissa lapsillakaan ei ole hyvä olla. Lapsen hyvinvoinnin ja terveyden vaarantuessa tarvitaan yhteiskunnan tukea.

Lasten, nuorten ja perheiden palveluja sekä eri palvelujen yhteistyötä ja saumattomuutta on pyritty edistämään jo pitkään. Hyvien hankkeiden ja aikomusten esteenä ovat usein riittämättömät resurssit. Kuntien sosiaalihuolto on lastensuojelulain mukaan vastuussa lastensuojelusta ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Kuntien tiukka taloustilanne johtaa usein siihen, että riittävää henkilöstömäärää ei pystytä palkkaamaan. Ainakin suuremmissa kunnissa ongelmana on edelleen, ettei huostaan otettujen sijoituksia pystytä käsittelemään lainmukaisessa ajassa. Suuri kysymys on siis kuntarahoituksen järjestäminen ja riittävän henkilöstön saaminen sosiaalihuoltoon. Tulevaisuudessa järjestöjen toiminta tulee olemaan entistä tärkeämpää.

Vaikka meillä olisi rajattomat resurssit sosiaalihuollossa ja lastensuojelussa, varsinainen ongelma ei poistu. Jokainen huostaan otettu lapsi ja nuori on tragedia. Ennaltaehkäisevillä, perhekeskeisillä ja perheystävällisillä toimilla voisimme auttaa lapsia ja perheitä, ennen kuin tilanne menee niin pahaksi, että lapsi tai nuori joudutaan ottamaan huostaan.

Yhteiskunnan toimien lisäksi tarvitaan laajempaakin asennemuutosta. Nyky-yhteiskunnassa, jossa perinteisiä arvoja väheksytään, lisääntyy myös perheiden ahdinko. Perheiden kasvatusvastuuta siirretään enenevässä määrin kouluille ja yhteiskunnalle. Kouluista ja sosiaalihuollosta ei kuitenkaan ole korvaamaan rakastavia ja välittäviä vanhempia. Iltapäiväkerhot ja nuorisotilat eivät korvaa kodin lämpöä ja turvaa.

 

Kuntalisän pienentäminen ei tuo säästöjä

21.10.2012

Perusturvalautakunta on päättänyt esittää kunnanhallitukselle kuntalisän pienentämistä 150 euroon kuukaudessa ensi vuoden alusta lähtien. Perusteluna tälle on säästövelvoite.

Säästöperusteilla kuntalisän pienentäminen tuntuu erikoiselta. Kuntalisäkeskustelun ajan kuntalisän hinnaksi on kerrottu olevan 400 000 euroa vuodessa. Jos kuntalisää ei olisi, moni perhe hakisi kunnallista päivähoitopaikkaa. Yhden päivähoitopaikan hinta on keskimäärin 10 000 euroa/vuosi. Jos nämä kotihoidossa olevat lapset siirtyisivät kunnalliseen päivähoitoon, vuosikustannus olisi 1-1,5 miljoona euroa vuodessa. Kuntalisän kohdalla vaihtoehtoiset kustannukset ovat siis huomattavat.

Vanhemmilla pitää olla aito mahdollisuus päättää siitä haluavatko itse hoitaa alle kaksivuotiasta lastaan kotona. Tässä asiassa kuntalisä kaikessa pienuudessaankin näyttelee tärkeää osaa.

Kuntalisien tarkoituksena kunnan puolelta on hillitä päivähoitoon kohdistuvaa tarvetta. Olen kuullut perustelun myös siitä, että verotulojen kannalta olisi kannattavampaa, että vanhempi on töissä. Oletetaan, että perheessä on kaksi lasta. Jotta vanhempi saisi verotuloilla kunnalle katettua lasten päivähoitomaksut (ja jätetään laskuista kaikki muu kunnallinen toiminta, johon verotuloja käytetään), tulisi vanhemman palkkatulon olla  10 000 euroa kuukaudessa!

Seija Ilmakosken tekemän väitöskirjan mukaan kuntalisän tuen taso vaikuttaa lähes lineaarisesti sen käyttöön: tuen tason noustessa sen käyttö lisääntyy. (Ilmakunnas S. Female labour supply and work incentives. Helsinki: Labour Institute for Economic Research, Studies 68, 1997). Käänteisesti; jos kuntalisää pienennetään, sen käyttökin pienenee ja kustannukset kasvavat kunnallisessa päivähoidossa. Kuntalisän pienentäminen luo siis edelleen paineita jo valmiiksi ylikuormitettuun julkiseen päivähoitoon.

 

Tukea perheeltä perheelle

15.10.2012

Tukiperhetoiminta on suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa, joka perustuu lastensuojelulakiin. Tukiperhetoiminta on yksi lastensuojelun avohuollon tukitoimi, joka pyrkii tukemaan ja vahvistamaan vanhempien jaksamista ja kasvatuskykyä. Tukiperhetoiminta pystyy vastaamaan tehokkaasti lapsiperheiden vaikeuksiin. Tukiperheitä tarvitaan erilaissa elämäntilanteissa eläville lapsille.

Tukiperhettä tarvitaan silloin, kun lapsen omien vanhempien voimavarat uupuvat. Se voi tulla kysymykseen esimerkiksi silloin, kun yksinhuoltajaäidiltä puuttuu oma tukiverkko ja hän tarvitsee hetken omaa aikaa hengähtääkseen.

Tukiperhe on tavallinen lapsista pitävä perhe, jolla on aikaa ja halua jakaa arkea tuettavan lapsen kanssa. Tavoitteena on, että lapsen ja perheen välisistä ihmissuhteista muodostuisi mahdollisimman pysyviä.  Jokaisella lapsella on oikeus kestäviin ja turvallisiin ihmissuhteisiin.

Tukiperhetoiminta on vapaaehtoistyötä, josta maksetaan kuntakohtaisesti vaihteleva kulukorvaus ja palkkio. Lainsäädännössä ei ole määräyksiä koskien tukiperheille maksettavien hoitopalkkioiden ja kulukorvausten määrää. Käytännössä nämä palkkiot ja kulukorvaukset ovat niin pienet, etteivät ne kata kuluja.

Uusia sijais- ja tukiperheitä kaivataan jatkuvasti lisää.  Tarve tuntuu kasvavan jatkuvasti. Tukiperheitä on kuitenkin vaikea saada ja suurin osa tukiperhettä haluavista/tarvitsevista jää ilman. Tukiperhetoiminta on erittäin tärkeä avohuollon tukitoimi, johon pitää saada lisää tukiperheitä, jotta kysyntä vastaisi tarjontaa. Mielestäni on tärkeää pohtia, saataisiinko palkkioita ja kulukorvauksia nostamalla lisää tukiperheitä kiinnostumaan toiminnasta. Pohdinnassa on tärkeää muistaa, että tukiperhetoiminta tuo säästöjä laitoshoidosta. Tukiperhetoiminnalla on merkittävä rooli ennaltaehkäisevänä toimintana, jolla voidaan parhaimmillaan estää lasten huostaanotto.

Arjen asiantuntija

12.10.2012

 

Kuntapolitiikka on joukkuepeliä, jossa valtuutetuilla on yhteiset tavoitteet: luoda kuntalaisille hyvä, viihtyisä ja turvallinen paikka asua ja olla. Kotikuntamme asioista päättäminen vaatii joukkuehenkeä. Tähän joukkueeseen tarvitaan kaiken ikäisiä pelaajia, niin miehiä kuin naisiakin.

Naiset ovat kuitenkin edelleen aliedustettuina poliittisissa päätöksentekoelimissä. Tasa-arvokehitys poliittisessa päätöksenteossa on viime vuosina pysähtynyt paikoilleen. Taustalla ovat sekä naisten omat ja miesten asenteet naisen paikasta. Vaikuttamiseen tarvitaan vahva oma tahto ja ympäröivän yhteisön antama mahdollisuus.

Suomessa naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa äänioikeuden vuonna 1906 ja samalla valittiin Suomen eduskuntaan maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot.  1960- luvulla puhuttiin naisista Suomessakin politiikan tulokkaina, aloittelijoina. Naiset ovat kuitenkin aina osallistuneet hyvinvointivaltion rakentamiseen. Lasten kasvattamisessa, järjestötoiminnassa, yhdistyksissä, vapaaehtoistyössä ja muussa kansakuntaa rakentavassa arvokkaassa työssä naiset ovat olleet avainasemassa. Naisten toiminta nousee usein vastaamaan arkipäivän haasteisiin. Naisia kiinnostavat lasten asema, työelämän rakenteet, sosiaali- ja terveydenhuolto, koulutus ja sivistysasiat. Eettinen ja moraalinen pohdinta on myös usein esillä naisten toiminnassa. Talous- ja ulkopolitiikan saroilla naisia on vähemmän, mutta määrä kasvaa koko ajan.

Nykyisessä eduskunnassa naisia on vähemmän kuin miehiä, samoin on kunnallispoliitikan sektorilla. Kysymys ei ole siitä, ettei naisilla olisi mielipiteitä ja kykyjä. Kyse on pitkälti asenteista ja ajasta. Kyse on myös arvoista, jotka yhteiskunnassa koetaan tärkeäksi. Valtio ei ole ottanut koskaan automaattisesti naisten etuja huomioon, vaan usein muutosten eteen on pitänyt tehdä paljon työtä. Sukupuolten välistä tasa-arvoa on Suomessa edistetty erilaisin ohjelmin vuosikymmenten ajan. Julkilausutuista tavoitteista ollaan kuitenkin vielä kaukana. Työelämässä palkkauskysymykset eivät edelleenkään toteudu aina tasa-arvon näkökulmasta.

Sukupuolten välinen erilaisuus on nähtävä rikkautena. Naisten ja miesten tasapainoinen edustus ja osallistuminen kunnalliseen päätöksentekoon ovat edellytys demokratian toteutumiseksi. Naisille on kuitenkin selvästi paikka poliittisessa päätöksenteossa. Naiset voivat päättäjinä tuoda esiin uusia näkökulmia.

Naiset ja perheet tarvitsevat ja käyttävät paljon kunnan palveluita. Kuntasektorin työntekijöistä suurin osa on naisia. Naiset ovat arjen asiantuntijoita ja tulevaisuuden tekijöitä. Siksi meitä tarvitaan kunnanvaltuustoon päättämään niistä asioista, jotka ovat lähellä jokaisen ihmisen arkea.

Ostettu ystävyys

5.10.2012

Kaveriporukkaan kuuluminen on tärkeä asia. Ei pelkästään siksi, että voi peilata omia ajatuksiaan, vaan kokemus ryhmään kuulumisesta ja oman roolin löytyminen tuovat turvallisuutta ja ajatusta siitä, että yksin ei tarvitse olla. Murrosikäisen itsetunnon kehityksen kannalta on tärkeää kuulua johonkin porukkaan, ryhmään. Kuuluminen ryhmään ja ryhmästä saatu arvostus vaikuttaa suuresti siihen, millaisena murrosikäinen itsensä kokee.

Itsensä etsiminen on aika tyypillistä useimmille nuorille ihmisille. Ja varmaan kaikilla on joskus hetkiä, kun tuntuu, ettei kuulu mihinkään. Mutta entäs kun tästä tunteesta tulee lähes jatkuva?

Jos nuori ei kuulu mihinkään kaveriporukkaan, joutuu hän helposti kiusatuksi ja syrjityksi. Tällöin nuori ajautuu helposti ”huonoon kaveriseuraan”, jolloin lähes ainoaksi mahdollisuudeksi tulee ystävyyden ostaminen. Ympäriltä tuleva paine on niin valtavan suuri, että ettei kaikilla nuorilla ole mahdollista asettua vastahankaan, kukapa haluaisi olla yksin. Sanomattakin on selvää, että yksinäisyys murentaa nuoren kehittyvää itsetuntoa ja omanarvontuntoa. Jotta itsetunto kehittyisi, on tärkeää kuulua johonkin, sillä muuten vertaisryhmän sosiaalinen hyväksyntä jää saamatta.

Olen erittäin huolestuneena seurannut, miten paljon ystävyyden ostaminen on yleistynyt. Jos et kavereita muuten saa, on ystävyys ja kaveriporukkaan kuuluminen ostettava jotenkin. Yleisimmin tämä ostaminen tapahtuu materiaalilla eli nuoren on toimitettava jotain materiaalia (alkoholi, tupakka, raha tai mikä tahansa rahaksi muutettava tavara) porukalle, johon hän haluaa kuulua. On varsin selvää, että tämä toimintatapa ajaa nuoren varkauksiin. Sillä jos et toimita tavaraa, et voi kuulua joukkoon.

Aikuisen silmin katsottuna tämä vaikuttaa todella oudolle, sillä onhan iät ja ajat paasattu siitä, että ystävyyttä ei voi ostaa. Mutta niin ne ajat muuttuvat ja valitettavasti raadollisempaan suuntaan. Nykypäivänä olet outo, hylkiö ja kiusattu, jos et kuulu mihinkään. Porukkaan kuuluminen on nuoren elinehto.

Nykyisin meillä on nuoria, jotka ovat kasvaneet ihan tasapainoisessa ja tavallisessa perheessä, mutta ajautuvat silti syrjäytymiseen johtavaan tilanteeseen. Nuoren syrjäytyminen ei ole aina vanhemmista kiinni, vaikka esimerkiksi sosiaaliset ongelmat siirtyvätkin helposti sukupolvien ketjussa. Meillä on nuoria, jotka kokevat vaikkapa aikuistumiseen, kaveripiiriin tai omaan identiteettiin liittyvät haasteet niin vaikeina, että kaikkensa yrittävä vanhemmuuskaan ei riitä.

Syrjäytyminen terminä on mielestäni huono. Se ei kerro nuoren kokemuksesta, sillä aika harva nuori kertoo olevansa syrjäytynyt. Kyse on siitä, että nuorella ei ole kavereita tai ei ole tekemistä tai hän ei tiedä, mitä elämällään haluaa tehdä. Meidän aikuisten pitäisi herätä huomaamaan, ketkä nuoren elämässä vaikuttavat. Kaikkien kanssa yhdessä voidaan rakentaa maailma, jossa jokainen nuori kuuluu johonkin porukkaan.

Tärkeä osuus pahoinvointiin on myös nyky-yhteiskunnan arvoilla, jotka painottavat sitä, että on kuuluttava johonkin, on oltava hyvä ja mieluiten paras kaikessa. Materia on muuttunut nyky-yhteiskuntamme onnellisuuden kriteeriksi. Tärkeintä on menestyä elämässä – onnesta viis, sillä sitähän voi ostaa.

 

 

Omalääkärijärjestelmä toimii

30.9.2012

Tuleva valtuustokausi tulee olemaan erityisen haasteellinen kuntatalouden tiukkuuden vuoksi.  Säästötavoitteiden myötä keskusteluun on noussut omalääkärijärjestelmän lakkauttaminen. Mitään päätöksiä ei kuitenkaan ole vielä tehty.

Omalääkärijärjestelmän tavoitteena on ollut palvelun parantaminen ja kiinteämpien hoitosuhteiden luominen. Tutun potilaan tutkiminen helpottaa diagnoosin tekemistä ja säästää potilaan turhilta tutkimuksilta sekä lähetteiltä.

Kolmen kroonisesti sairaan lapsen äitinä voin todeta, että omalääkärijärjestelmä todella toimii pitkäaikaissairaiden hoidossa. Ilman omalääkärijärjestelmää näiden sairauksien hoito ei onnistuisi perusterveydenhuollon puolella, vaan siirtyisi erikoissairaanhoidon puolelle. Tästä seuraisi lisäkustannuksia erikoissairaanhoidon menoihin. Mielestäni omalääkärijärjestelmän lakkauttaminen ei siis olisi kovin pitkänäköistä talousajattelua.

Todistettavasti omalääkärijärjestelmä toimii myös erittäin hyvin ennaltaehkäisevän työn näkökulmasta. Omalääkärijärjestelmässä syntyy pitkäaikainen hoitosuhde, jolloin asiakkaan elämäntavat tulevat tutuksi. Näin terveyttä heikentävät tekijät pystytään ennakoimaan ajoissa. Ohjaus ja neuvonta perustuu asiakkaan yksilöllisen tilanteen ja persoonan tuntemiseen. Pitkissä hoitosuhteissa itsehoitoa voidaan tukea paremmin kuin lyhyissä hoitosuhteissa.

Omalääkärijärjestelmän lakkauttamisen myötä lääkäripalveluiden saatavuus huonontuisi ja laatu heikkenisi. Toivon, että säästöjä mietittäessä katsotaan kokonaisvaltaisesti päätösten seurauksia ihmisten hyvinvointiin ja toimivaan arkeen.

Kuntauudistus romuttaa lähidemokratian ja lähipalvelut

26.9.2012

Kesän kuluessa on keskusteltu lähidemokratian tilasta suurissa kunnissa ja siitä miten kansalaiset ovat kokeneet vaikutusmahdollisuutensa kuntaliitoskunnissa. Käynnissä olevan kuntarakenneuudistuksen tavoitteena on vähentää kuntien lukumäärää merkittävästi. Se merkitsee kuntakoon kasvua ja päätöksenteon loittonemista kuntalaisista.

Suomen liittyessä Euroopan unioniin korostettiin sen keskeisiä periaatteita, joista yksi on subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate. Tällä tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä. Tuolloin meillä Suomessa todettiin, että suomalainen kunnallishallinto noudattaa läheisyysperiaatetta parhaimmillaan. Kuntalaisia koskevat päätökset, myös palvelupäätökset tehdään demokraattisesti lähellä ihmisiä, jolloin päätösten vaikuttavuus on suurimmillaan ja kuntalaiset voivat vaikuttaa niiden sisältöön.

Vuonna 2005 käynnistettiin Paras-hanke kunta- ja palvelurakenteen uudistamiseksi. On ikävää, että Paras-hanke on viimeisten vuosien aikana ajettu systemaattisesti umpikujaan.  Paras-hankkeen alkuperäisenä tavoitteena oli turvata kansalaisille mahdollisimman tasa-arvoiset peruspalvelut asuinkuntaan katsomatta. Mieleeni herää kysymys, kuinka lähelle maalia Paras-hanke ehti kuntia ohjata? Paras-puitelain voimassaoloaika päättyy eräitä pykäliä lukuun ottamatta vuoden 2012 lopulla.

Kun terveydenhuolto on nyt valjastettu kuntarakenneremontin kyytipojaksi ja uudenlaisia väestöpohjavaatimuksia on nostettu keskusteluun useampaankin kertaan, näin haitataan varmimmin kunnissa tehtävää työtä. Kuntaliitos voi olla joissakin tapauksissa hyvä keino turvata palvelut, mutta se voi olla myös keino tuhota lähipalvelut. Tärkeintä on muistaa, että pelkkä rajojen poistaminen ei pelasta mitään.

Mielestäni nyt tulisi jatkaa Paras-hankkeen mukaisin linjauksin. Annetaan kuntien tehdä uudistamistyö rauhassa ja kunnioitetaan kunnallista itsehallintoa. Nykyisen puitelain linjauksilla päästään tämän vuosikymmenen lopulle.  Jos Suomeen jää vain 20–50 megakuntaa, se ei ole enää paikallis- ja kunnallishallintoa vaan aluehallintoa. Tämä tarkoittaisi paikallishallinnon ja nimenomaan kunnallisen itsehallinnon tuhoutumista.

Mielestäni maltillisia, järkeviä uudistuksia tarvitaan, mutta kaikissa tapauksissa päätökset kuntien itsenäisyydestä ja mahdollisista liitoksista tulee olla paikallisten ihmisten ja valtuutettujen käsissä.

Tulevaisuus kaikille nuorille

13.9.2012

 

Nuorten yhteiskuntatakuun tavoitteena on varmistaa, että nuoret löytävät polun koulutukseen ja työhön ja sitä myötä osalliseksi yhteiskuntaan. Takuun tavoitteena on taata koulutus-, harjoittelu-, työpaja- tai työpaikka alle 25-vuotiaille ja alle 30-vuotiaille vastavalmistuneille.

Osa yhteisesti hyväksytyistä tavoitteista näyttää työttömyystilastojen mukaan karkaavan nyt kuitenkin käsistä. Nuorten työttömyys on kivunnut lähelle kahtakymmentä prosenttia. Kesäkuun lopussa oli työvoimapoliittisilla toimilla sijoitettujen nuorten määrä 400 pienempi kuin viime vuoden vastaavana aikana.

Nuorille suunnatun työvoimapoliittisen koulutuksen tai oppisopimuskoulutuksen ripeän lisäämisen sijasta on käynnistynyt keskustelu, kuinka paljon ja kenen kuuluu maksaa nuorten työharjoittelusta ja oppisopimuskoulutuksesta. Pääministeri Jyrki Kataisen ehdotus oppisopimuskoulutuksessa olevien nuorten palkka-alesta on tyrmistyttävä. Työehtosopimuksissa on taulukkopalkat myös harjoittelijoille, ja sopimukset sitovat työnantajia.

Suomessa on tällä hetkellä noin 110 000 20–29-vuotiasta nuorta, jolla ei ole perusasteen jälkeistä tutkintoa. Toisen asteen tutkinnon puute on merkittävin yksittäinen tekijä työmarkkinoilta ja yhteiskunnasta syrjäytymisessä. Yhteiskunnasta syrjäytyneitä 15-29 vuotiaita nuoria on yli 50 000. Ilman toisen asteen tutkintoa olevia nuoria on noin 40 000, joista täysin tilastojen ulkopuolisia ”kadonneita” on noin 25 000. He muodostavat syrjäytyneiden ns. ”nuorten kovan ytimen”, koska he eivät ole koulutuksessa, työelämässä tai edes työnhakijoina. Ryhmään kuuluvat myös nuoret, jotka sairauksien tai muun vaikean elämäntilanteen vuoksi ovat vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta. Näiden ns. kadoksissa olevien nuorten asemaa vaikeuttaa se, että vastuujako ns. etsivässä työssä ja nuorten saattamisessa palveluiden piiriin on edelleen epäselvää ja asiaa säätelevä lainsäädäntö uutta. Voimassa oleva lainsäädäntö ei myöskään mahdollista ammatillisen kuntoutuksen järjestämistä kaikille sitä tarvitseville nuorille.

Tilannetta ei tule helpottamaan Opetus- ja kulttuuriministeriön kaavailema uudistus koskien opiskelijavalintoja ammattikouluissa. Yksi erittäin kiistanalainen muutos on joustavan valinnan poistaminen.  Tämän muutoksen myötä oppilaitos ei enää voisi halutessaan ottaa jonon ohi esim. terveydellisten syiden, sosiaalisten ongelmien tai oppimisvaikeuksien kanssa kamppailevaa nuorta. Vaarana on, että erityisryhmät eivät pääse lainkaan koulutukseen.

Nuoren kasvun ja kehittymisen lisäksi syrjäytymisen ehkäisy on tärkeää kansantalouden kannalta. Nuorten syrjäytymisellä on sekä inhimillinen että kansantaloudellinen ulottuvuus. Syrjäytymisen inhimillisiä seurauksia on vaikea määrällisesti todentaa, vaikka jokainen osaa ne kuvitella. 40 000 syrjäytynyttä nuorta maksaa noin 300 miljoonaa euroa vuodessa.

Ensimmäisenä lakisääteisenä vuotenaan 2011 etsivä nuoristyö tavoitti 9 200 nuorta. Tämä on 3 500 nuorta enemmän kuin edellisenä vuonna. Tämä on viesti siitä, että nuoret itse hyväksyvät etsivän nuorisotyön ja luottavat siihen. Etsivä nuorisotyö kattaa tällä hetkellä 70 % Suomesta. Tavoite on yhteiskuntatakuun turvin laajentaa se koko maahan. Se vaatii eri alojen yhteistyötä. Ensimmäisen vuoden tulokset osoittavat, että muuttamalla toimintatapoja ja asenteita sekä organisoimalla vanhaa paremmin, parannetaan nuorten saamia palveluja.

Jatkossa pitää kuitenkin selvittää nykyistä paremmin ne syyt, jotka johtavat syrjäytymiseen. Mistä syrjäytymisriskissä olevat nuoret tulevat ja mitä heidän tarinansa ovat? Väitän, että tiedämme tästä nykyisin liian vähän.

Mielestäni nuorten yhteiskuntatakuu on hieno asia, mutta se pitää vielä toteuttaa käytännössä kuntatasolla.

 

Tilinpäätöksen aika

7.9.2012

 

Nyt on sopiva hetki pysähtyä hetkeksi miettimään viimeistä neljää vuotta ja ennen kaikkea sitä, mitä olen tehnyt ensimmäisen valtuustokauden aikana.

Jo heti valtuustokauteni alussa jouduin kovaan kokeeseen. Valtuustossa käsiteltiin Jännevirran koulun lakkauttamista. Tein valtuuston kokouksessa vastaesityksen, jossa esitin, että Jännevirran koulun lakkauttamista siirretään vuoteen 2012. Valitettavasti esitykseni ei saanut paljoa kannatusta. Mutta ainakin voin nyt olla hyvällä omalla tunnolla, sillä yritin viimeiseen asti estää lakkauttamisen.

Kunnassa käytössä oleva päihteettömyyssopimus on puhtaasti käsialaani. Kerroin vuoden 2010 alussa huoleni lautakunnan jäsenille seurojen päihteiden käytöstä. Työryhmässä rupesimme miettimään mitä voisimme tehdä päihteettömyyden edistämiseksi. Työryhmässä laadimme päihteettömyyssopimuskaavakkeen.  Siilinjärvi otti vuoden 2011 alussa käyttöön päihteettömyyssopimuksen. Avustuksia vapaa-aikalautakunnalta hakevien järjestöjen tulee sitoutua päihteettömyyteen kaikessa alle 18-vuotiaiden toiminnassa, jotta he voivat saada avustuksia. Päihteettömyyssopimuksen allekirjoittava järjestö lupaa, ettei sen lapsille ja nuorille suuntaamissa tilaisuuksissa käytetä päihteitä missään muodossa.

Vuonna 2010 käytiin kovaa kädenvääntöä kuntalisästä. Olin keskustelun alusta lähtien kuntalisän kannalla, ja nimenomaan kohdentamattoman kuntalisän kannalla. Taistelin asian puolesta monta kuukautta puhuen asian puolesta ja lopulta lokakuussa 2010 asia päätettiin yksimielisesti valtuustossa. Kuntalisä otettiin käyttöön.

Olin kannattamassa jätekuljetusten reittipoikkeamamaksun poistamista Siilinjärven kunnan alueelta. Pidin asiasta puoltavan puheenkin valtuustossa. Mutta asia ei mennyt valtuustossa läpi.

Vuoden verran (2009-2010) marmatin liikuntatoimenjohtajalle Fontanellan alennuslippujen myöntämisperusteista sekä lähetteen kirjoittamisesta. Fontanellaan myönnettiin alennuslippuja siilinjärveläisille erityisryhmiin kuuluville lapsille ja nuorille ainoastaan terveyskeskuksen fysioterapeutin lähetteellä. Käytäntö ei mielestäni toiminut. Osa lapsista käy yksityisellä fysioterapeutilla, joten he eivät tätä lähetettä koskaan saaneet, vaikka tarve alennuslipuille olisikin ollut suuri. Toisekseen terveyskeskuksen fysioterapiaan on jopa kuukausien jonot, hankalaa on saada lähetettä sitäkään kautta. Kunnassa käytössä oleva ohjeistus oli viimeksi päivitetty vuonna 2006. Uudesta ohjeistuksesta ja käytännöstä neuvoteltiin fysioterapian ja terveyskeskuksen lääkärien edustajien kanssa. Neuvottelujen pohjalta laadittiin uusi lähetelomake, jolla alennusliput myönnetään. Lähetteen voi jatkossa fysioterapeutin lisäksi antaa lastenneuvolan tai koulun terveydenhoitaja, lääkäri tai toimintaterapeutti.   Kriteereinä alennuslippuihin ovat merkittävät motoriset ongelmat, sairaalloinen ylipaino ja krooniset tulehdukselliset nivelsairaudet kuten nivelreuma. Vapaa-aikalautakunta hyväksyi siilinjärveläisten erityisryhmiin lukeutuvien lasten ja nuorten alennuslippujen myöntämisperusteet. Uusi lähetelomake otettiin käyttöön välittömästi.

Olen puhunut perhepäivähoitajien palkkauksen ja työsuhteen ehtojen parantamisesta. Asiasta keskusteltiin valtuustossa syksyllä 2011 ja minäkin käytin puheenvuoron. Esitin toivomuksen, että tämä asia todella käsitellään seuraavan talousarvion yhteydessä, koska palkka on ainoa keino lisätä työn houkuttelevuutta. Perhepäivähoitajien palkkausta käsiteltiin seuraavan talousarvion yhteydessä. Valitettavasti asiaan ei tullut muutosta.

Jätin omat kannanottoni Etelä-Siilinjärven yleiskaava-ehdotukseen. Kannanotossani nostin esille muun muassa seuraavat asiat: 1.) Kaavoituksessa on huomioitava Jännevirran elinvoimaisuuden turvaaminen. 2.) Yhtenäinen kevyenliikenteenväylä puuttuu Jännevirta-Toivala väliltä. 3.) Uusi Jännevirran silta uhkaa Jännevirran koulukiinteistön olemassaoloa, joten näille kyläläisten käytössä oleville tiloille tarvitaan korvaavat tilat. Kaavan tulee mahdollistaa tällaisen monitoimitilan rakentaminen yrityskylään.

Kevyenliikenteenväylä-asian (Jännemäentie) otin esille myös vapaa-aikalautakunnan kokouksessa. Myös vapaa-aikalautakunta kirjasi asian ylös ja liitti sen kannanottoonsa. Tällä hetkellä tiedän, että asiaa puidaan kaavoituksessa ja asialle pyritään tekemään jotain. Millä aikataululla, sitä en tiedä. Täytyy vain toivoa, että myös seuraavalla valtuustokaudella pääsen jatkamaan tätä aloittamaani työtä, jotta voin huolehtia ettei tämä asia ”unohdu” missään vaiheessa.

Nämä asiat tulevat nyt päällimmäisinä mieleeni. Olen toki pitänyt valtuustosalissa puheita muistakin aiheista, varsinkin olen esittänyt tarkentavia kysymyksiä mm. talousarvio-asioista (esim. varhaiskasvatuspalveluista). Ja olen ottanut kantaa asioihin. Tuppisuuna en siis ole valtuustossa istunut!

Olen aina pyrkinyt tutustumaan käsiteltäviin asioihin mahdollisimman hyvin ennen kokousta. En halua mennä kokoukseen valmistautumattomana. Tämä muuten vie aivan tolkuttoman paljon aikaa! Usein miten tämä tarkoittaa sitä, että täytyy soitella eri viranhaltijoille ja kysellä lisätietoja asioista. Myös kokouspapereiden lukeminen ottaa aikaa. Mutta kaikesta työmäärästä huolimatta työ on ollut todella antoisaa ja palo asioiden hoitamiseen on vain kasvanut tämän valtuustokauden aikana.

 

Tappotaklauksia ja kaukaloväkivaltaa

6.9.2012

Kaukaloväkivalta nousi uutisotsikoissa jälleen pintaan Jokereiden ja HIFK:n välisen ottelun seurauksena. Jokerit – HIFK ottelun ympärillä pyörinyt mediakohu syttyi siis Ben-Amorin Ville Peltoselle kohdistetusta väkivaltaisuudesta, jossa Peltonen sai täysin yllätettynä Ben-Amorin kimppuunsa, seurauksena loukkaantuminen. Teko on törkeydessään tuomittava. Temppu osoittaa Ben-Amorilta kunnioituksen puutetta lajia ja vastustajaa kohtaan.

Fyysisyys, taklaaminen, laita- ja maalineduskahinat ovat osa jääkiekkoa. Ovat aina olleet. Niitä varten on myös määritetty sääntöjä esim. koukkaamista, kampittamista ja kiinnipitämistä varten. Pelin aikana voi taklata, töniä vastustajaa tai estää mailalla, kunhan sen tekee sääntöjen puitteissa. Taklaukset voidaan siis tehdä sääntöjen puitteissa, jolloin ainoana tarkoituksena on saada toinen pelaaja menettämään kiekko. Kaukaloväkivallalla viitataan kuitenkin johonkin vaarallisempaan asiaan, täysin erilaiseen pelitapaan, jossa tarkoituksena on toisen vahingoittaminen. Tällainen pelaajatyyppi tuo mukanaan kaukaloon sääntöjen rajamailla olevat taklaukset. Pahimmillaan puhutaan ns. tappotaklauksista, joiden jälkeen tutkitaan näkyykö tähtiä ja onko luita poikki. Ylikovaan taklaukseen vastaanottajan on usein mahdotonta valmistautua, eikä tuomarikaan ehdi tarvittaessa väliin.

Kun kiekossa ollaan lähellä vastustajaa, tunteet kuohuvat herkästi ja tämän seurauksena nyrkki heiluu herkästi. Tappelun osalliset ehtivät kuitenkin aina hieman varautumaan, suojaamaan itseään ja linjatuomarit ehättävät väliin heti kun toinen osapuoli jää alakynteen.

Mielestäni outoa viime aikojen keskusteluissa on ollut se, että tappelut halutaan kitkeä pois, mutta taklauksista ja mailaniskuista kukaan ei sano mitään. Taklaukset ja mailaniskut aiheuttavat huomattavasti enemmän vakavia loukkaantumisia, kuin tappelut. Mielestäni pitäisi nimenomaan päähän kohdistuvien tai muuten vammautumisriskiä lisäävien taklausten sanktioita koventaa – niin yritysten että onnistuneiden tekojen kohdalla. Sillä jos tuomarit eivät tällaisia kitke pois, pelaajat ottavat vallan omiin käsiinsä aina, ennemmin tai myöhemmin. Tällä en tarkoita sitä, että nyrkkitappelut tulisi hyväksyä. Varsinkin viimeaikaisten tapahtumien valossa on hyvä miettiä, kuinka tappelut saataisiin poistettua.

Jääkiekko on tunneherkkä peli. Tunnetta ei saa tappaa, mutta vastustajaa on kuitenkin kunnioitettava. Paras kosto on tehdä maali. Pelaajien asenne siihen, mihin ottelussa halutaan tähdätä, on avainasemassa. Kun keskittyminen on kiekossa ja lajin päätarkoituksessa, muiden ajatusten pitäisi pysyä taustalla.

Hyvä vanhustenhoito on muutakin kuin henkilökuntamitoitukset

2.9.2012

Vanhustenhoidon laatu on ollut useaan otteeseen otsikoissa viime vuosina. Vanhustenhoidossa henkilökunta on joutunut työskentelemään kasvavien paineiden alla ja se heijastuu myös hoidon laatuun. Kukaan ei voi kiistää sitä, etteikö tämä sukupolvi, joka on tehnyt pitkän päivätyön ja kokenut sodan, ansaitse parhaan mahdollisen hoidon ikääntymisen vuosinaan.

Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson on esittänyt vanhusten laitoshoitoon lainsäädännöllisesti sitovia hoitajamitoituksia. Ajatuksena esitys on äkkiseltään hyvä, mutta sisältää tarkemman pohdinnan jälkeen myös paljon epätietoisuutta.  Olen pitänyt tärkeänä erityisesti kotona tapahtuvan hoidon kehittämistä. Tämä tarkoittaa niin omaishoidon, kotipalvelujen kuin kotisairaanhoidon kehittämistä. Suurin osa vanhuksista haluaa asua kotona niin pitkään kuin mahdollista. Oikein järjestelyllä kotihoidolla, johon sisältyy kuntouttavaa ja kuntoa säilyttävää hoitoa, voidaan petiin hoidettavien vanhusten määrää vähentää olennaisesti.  Sitovan hoitajamitoituksen kustannukset olisivat pois kotona tapahtuvan hoidon kehittämisestä.

Kaikki kuitenkin ovat yhtä mieltä siitä, että vanhustenhoito on saatava kuntoon. Toki on selvää, että tarvitsemme myös laitospaikkoja ja niiden tarve tulevaisuudessa kasvaa entisestään ikärakenteen muuttuessa. Vanhushoidon tason parantaminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on tiedostaa se, ettei iso hoitajamääräkään takaa välttämättä hyvää hoitoa. Sitä paitsi ikääntyvät tarvitsevat arkeensa muutakin kuin hoitoa. Moni kärsii yksinäisyydestä, eikä ketään voi pakottaa – edes lailla – tapaamaan vanhenevia sukulaisiaan tai naapureitaan.

Mielestäni pelkkä laitoshuoltoon keskittyminen ei ole hyvä ja kestävä tie. Se ei ole hyvä yhteiskunnan, eikä vanhuksenkaan kannalta. Hyvä hoito edellyttää todellisen hoidon tarpeen määrittelyä yksilöllisesti ja vanhuksen tarpeen mukaisesti. Tärkeintä on oikea hoitajamitoitus oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jokaisella suomalaisella on oikeus hyvään vanhuuteen ja turvalliseen ikääntymiseen.

 

Opiskelu kannattaa?

28.8.2012

Toistuvasti mediassa toitotetaan, että opiskelu kannattaa aina. Mutta kannattaako ja kannustetaanko siihen, oikeasti?

Opiskelija voi pahimmillaan pudota loukkoon, jossa hän on täysin lainsuojaton, väliinputoaja. Jos opiskelee omaehtoisessa koulutuksessa työttömyysturvalla 2 vuotta ja saa tuona aikana suoritettua opintonsa lähes loppuun, alkaakin melkoiset ongelmat, jos työpaikka ei ole tiedossa. Opiskelija voi hakea loppuopintoihinsa opintotukea Kelalta. Kela kuitenkin vaatii 5 opintopistettä/kk, jotta päätoimisen opiskelun kriteerit täyttyvät.  Jos opiskelijalta puuttuu opinnoistaan vain esim. opinnäytetyö, ei 5op/kk tule täyttymään eli opintotukea ei myönnetä. Tällöin Kela luokittelee opiskelijan sivutoimiseksi opiskelijaksi.  Kelan mukaan tässä tapauksessa täytyy ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi TE-toimistoon. TE-toimisto katsoo kuitenkin automaattisesti opiskelijan olevan päätoiminen opiskelija, riippumatta siitä paljonko opiskelija suorittaa opintojaan ja paljonko opiskelijan opintosuunnitelmassa opintoja on enää jäljellä.  Mikä on enemmän kuin outoa, sillä työttömyysturvalaissa ei missään kohdassa lue, että omaehtoisen opiskelun jälkeen jatkuvat opinnot on katsottava päätoimiseksi opiskeluksi. Työttömyysturvalaissa vastaavasti todetaan, että opiskelu on päätoimista, kun opintojen opintosuunnitelman mukainen laajuus on keskimäärin vähintään 5 op opiskelukuukautta kohti. Mielestäni tässä on melkoinen ristiriita.

Kun henkilö luokitellaan päätoimiseksi opiskelijaksi, hän ei ole oikeutettu minkäänlaiseen työttömyysetuuteen. Opiskelija voi kuitenkin ilmoittautua työnhakijaksi, jolloin häntä koskee kaikki työnhakijan velvollisuudet (uusittava työnhakunsa, täytettävä cv-netti, laadittava työllistymissuunnitelma), mutta kuitenkaan hän ei ole työtön työnhakija.  Opiskelija voi siis samaan aikaan olla työtön työnhakija, mutta ei kuitenkaan työtön työnhakija sekä päätoiminen opiskelija, mutta ei kuitenkaan päätoiminen opiskelija. Tämä yhtälö aiheuttaa sen, että opiskelija ei saa mistään tukea elämiseensä.

Toki opiskelija voi mennä töihin loppuopintojensa ajaksi, mutta työpaikan saaminen ei ole mitenkään helppo homma, varsinkaan jos tutkintotodistus ei vielä ole takataskussa. Kaiken lisäksi työllistymismahdollisuudet ovat tällaisella opiskelijalla TE-toimiston toimesta rajatut. Jos opiskelija on TE-toimistossa luokiteltu päätoimiseksi opiskelijaksi, hän ei voi hakea esim. vuorotteluvapaan sijaisuuksia. Opintojen täytyy olla keskeytettynä vuoden ajan, jotta hän voi hakea vuorotteluvapaan sijaisuutta. Mutta työssä olevalta väestöltä riittää, että on työttömänä työnhakijana yhden vuorokauden. Eli aika eriarvoisessa asemassa opiskelijat ovat suhteessa työssä käyvään väestöön nähden. Eikö vuorotteluvapaan sijaisuuksien saaminen edistäisi myös opintojensa loppuvaiheessa olevan työllistymistä?

Olisiko aika herätä huomaamaan millaisia sudenkuoppia tässä hyvinvointiyhteiskunnassamme oikein on? Olisiko aika yhtenäistää päätoiminen opiskelu-käsite eri organisaatioiden välillä? Käytännössä tuetta jääneet henkilöt keskeyttävät opintonsa ja palaavat työttömiksi työnhakijoiksi. Onko tämä yhteiskunnan kannalta järkevää?

 

Liikkuvan poliisin lakkauttaminen lisää ongelmia

22.8.2012

Hallitus päätti kehysriihen yhteydessä yllättäen käynnistää mittavan poliisihallinnon uudistuksen ns. Pora III:n. Tämän kolmannen poliisin rakenneuudistuksen sisältö on pääosaltaan negatiivinen. Sisäministeriön työryhmä esittää kolmea kovaa toimenpidettä: Liikkuva poliisi lakkautetaan, poliisilaitosten määrä lasketaan 24:stä 11:een.  ja KRP:n alueyksikköjä suljetaan. Esitetyt toimet heikentävät väistämättä liikenneturvallisuutta, ihmisten poliisipalveluita sekä vakavan rikollisuuden torjuntaa ja tutkintaa.

Jos PORA III toteutetaan näillä tavoilla, on kysymyksessä ajattelematon valtion tuottavuusohjelman läpiajo. Se heikentää huomattavasti koko yhteiskuntamme yleistä turvallisuutta ja avaa rikolliselle toiminnalle lisää mahdollisuuksia. Suomessa on jo nyt liian vähän poliiseja, suhteessa väkilukuun verrattuna muihin EU-maihin. Jos tästäkin vielä alasajoa tapahtuu, astutaan pahasti harhaan. Työryhmän esityksiin suostuminen merkitsee sitä, että Räsänen ja Kataisen hallitus toimivat käytännössä omaa hallitusohjelmaansa vastaan. Ohjelmassahan luvataan satsata liikenneturvallisuuden parantamiseen, turvata poliisipalvelut koko maassa sekä panostaa vakavan rikollisuuden torjuntaan.

LP on säilytettävä jatkossakin itsenäisenä valtakunnallisena yksikkönä sillä hyvin ja järjestelmällisesti tehty liikennevalvonta on tieturvallisuuden kannalta äärimmäisen tärkeää. Myös kuljetusalan harmaan talouden estämisessä LP:n rooli on keskeinen. Työryhmän esitys Keskusrikospoliisin alueyksikköverkon supistamisesta merkitsee vakavan rikollisuuden torjunnan ja tutkinnan vähentämistä. Kun mittava määrä kokeneita rikostutkijoita siirretään paikallispoliisiin, on se luonnollisesti pois järjestäytyneen rikollisuuden torjunnasta.

Poliisilaitosten määrän vähentäminen 11 poliisilaitokseen koko maassa on huolestuttava erityisesti pitkien matkojen Pohjois- ja Itä-Suomen kannalta.  Suuruuden ideologia näyttää jylläävän myös poliisihallinnossa. Mistään ei löydy näyttöä sille, että ihmisten poliisipalvelut paranisivat syrjäseuduilla suurpoliisilaitosten myötä.

Tekniikkaan perustuva valvonta on omiaan rauhoittamaan liikennekäyttäytymistä, mutta sillä ei voida millään muotoa korvata poliisin valvontaa. Miten käy esimerkiksi rattijuoppouden valvonnan, sillä teknisellä valvonnalla voidaan puuttua lähinnä ylinopeuksiin. Kuljettajien ajo-oikeuden, ajokunnon, muun liikennekäyttäytymisen ja ajokaluston teknisen kunnon valvontaa ei ”pönttäpoliiseilla” pystytä hoitamaan.

 

 

Nuorten syrjäytyminen estettävä

18.5.2012

 

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n analyysin mukaan suomalaisista alle 29-vuotiaista nuorista jopa 32 000 on pysyvästi syrjäytynyt. Se on hälyttävää, sillä jokainen syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle 1,2 miljoonaa euroa vuodessa.

Nuoren syrjäytyminen voi alussa olla kiinni pienistä tekijöistä: perheessä voi olla tilapäisiä ongelmia tai koulun aloitus epäonnistuu.  Kun huono-osaisuus jatkuu ja kasautuu, nuori on vaarassa syrjäytyä. Hän jää ilman koulutusta, ei löydä paikkaansa työmarkkinoilta ja kadottaa elämänsä hallinnan. Jotkut heistä istuvat aamusta iltaan kotona. Jotkut pelaavat yökaudet roolipelejä internetissä. Jotkut kulkevat kadulla ja jotkut jonottavat sosiaalitoimistojen luukuilla. Eivätkä he tiedä, miksi ryhtyisivät isoina. Monen mieli viistää maata.

Suuri ongelma tällä hetkellä on työpaikkojen puute, jopa harjoittelupaikat ja kesätyöpaikat ovat kiven alla. Monet korkeasti koulutetut ovat puolestaan törmänneet ongelmaan, jolloin työnhaussa osaan työstä heitä pidetään ylikoulutettuina, eivätkä tämän vuoksi tule valituiksi ja koulutustaan vastaavan työhön heillä ei puolestaan nähdä olevan tarpeeksi kokemusta. Tämä pattitilanne on tuttu useille työtä hakeville nuorelle. Mutta kuinka saada kokemusta, jos ei työuraa pääse aloittamaan mistään, ei edes kesätöistä.

Kesätöissä nuoret saavat paitsi tulevaisuuden kannalta arvokasta työkokemusta myös eväitä työelämän ja yhteiskunnan pelisääntöjen omaksumiseen. EVA:n analyysin mukaan kesätyö pelastaa monen nuoren syrjäytymiseltä. Sillä on ammatillisen koulutuksen ohella iso merkitys taistelussa nuorten syrjäytymistä vastaan.

Vastuu nuorten tulevaisuudesta kuuluu kodin ja yhteiskunnan lisäksi elinkeinoelämälle ja yrityksille. Nuorille on annettava mahdollisuus tulla mukaan työelämään.   Tarvitaan harjoittelupaikkoja, tukea ja opastusta, jotta nuoret syrjäytymisvaarassa olevat saavat otteen arkielämästä.

Tärkeintä on, että syrjäytymisongelmaa ei pallotella eri tahojen kesken, vaan tartutaan toimeen.

 

Oppimisvaikeuksilla vahva yhteys syrjäytymiseen ja päihdeongelmiin

5.4.2012

Nuorten syrjäytymisen estämistä pohditaan parhaillaan eri työryhmissä. Elinkeinoelämän valtuuskunnan syrjäytymisraportista ilmenee, että jos koulutus jää pelkkään peruskouluun, nuori on vaarassa joutua työelämän ulkopuolelle. Koulumenestyksen ja -motivaation heikkouden merkitystä korostetaan myös EU:n komission raportissa koulutusuran keskeytymisestä.

Kehityspsykologian professori Timo Ahonen ja kliinisen neuropsykologian emeritaprofessori Marit Korkman kirjoittivat erinomaisen artikkelin Helsingin Sanomissa oppimisvaikeuksien yhteydestä syrjäytymiseen. Syrjäytymistä ennakoivan kehityksen taustalla on oppimisvaikeuksien vaikutus oppilaan itsetuntoon ja motivaatioon, joka ajaa oppilaan omaksumaan avuttoman asenteen, jossa koulu ei ole häntä varten.

Professorit kirjoittavat myös jo varhaislapsuudessa havaittavissa olevista oppimisvalmiuksiin liittyvistä puutteista, joihin voitaisiin puuttua neuvolajärjestelmämme avulla, mikäli neuro- ja kehityspsykologian resurssit olisivat käytettävissä. Lopuksi he totesivat, että oppimisen tukemiseen suunnatut varat tuottavat moninkertaisesti, mikäli ne kohdistetaan varhaislapsuuteen ja koulun ensimmäisiin vuosiin myöhempien vaiheiden sijaan.

Erilaisten tutkimusten mukaan oppimisen ja keskittymisen ongelmat (tai niiden taustalla olevat fysiologiset kehityksen viivästymät) voivat aiheuttaa yksilölle itselleen mm. heikkoa itsetuntoa, aloitekyvyttömyyttä, heikkoa koulumenestystä, sosiaalisia tai vuorovaikutuksellisia ongelmia, motorisia vaikeuksia, heikkoa urakehitystä ja sitä kautta alhaista tulotasoa. Minulla on myös vahva käsitys siitä, että nämä kehon sisäiset stressitekijät saattavat olla mukana monissa myöhemmin puhkeavissa psyykkisissä ongelmissa. Syrjäytymisriski vakavien oppimishäiriöiden yhteydessä on ilmeinen.

Oppimisvaikeuksilla ja päihdeongelmilla on myös todettu olevan vahva yhteys. Yhteyttä on maassamme tutkittu valitettavan vähän, mutta ulkomaisissa tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi 12-18-vuotiaista päihderiippuvaisista koululaisista peräti 70 prosentilla oli oppimisvaikeuksia. Erilaisten oppijoiden liitossa uskotaankin, että isolla joukolla päihdepalveluiden piirissä olevista ihmisistä on oppimisvaikeuksia, joita ei ole tunnistettu varhaisessa vaiheessa ja syrjäytyminen on saattanut käynnistyä jo ala-asteella.

Oikea apu ja tuki oikeaan aikaan on oppimisvaikeuksista kärsivän ihmisen sekä yhteiskunnan kannalta vaikuttavinta.

 

Kuntauudistus unohtaa kuntalaisen

09.02.2012

Hallituksen työryhmä on viimein julkistanut esityksensä Suomen uudeksi kuntarakenteeksi. Jäljelle jäisi nykyisen 320 kunnan sijasta vain noin 70 kuntaa. Esityksen takana on keskittämisvimma, jonka suurin uhri on kuntalainen. Ministeri Virkkusen suunnitelmat tuhoavat paikallisen itsehallinnon, lähipalvelut ja lopulta yrittämisen ja elämisen mahdollisuudet. Jäljelle jäävät reilut 70 suurkuntaa tuskin säilyttävät palvelut lähellä kuntalaista. Hallitus on valmis ajamaan pienempien kuntien ihmiset täysin eriarvoiseen asemaan.

Esitys ei näytä perustuvan tutkittuun tietoon tai laskelmiin. Väite suurten kuntien paremmuudesta perustuu mutu-tuntumaan. Suuruus ei ratkaise, ja siihen on olemassa ihan todelliset syyt: kun on verrattu kuntaliitoskuntien menoja liitosta seuranneiden 10 vuoden aikana muihin kuntiin, todettiin että kuntaliitoskuntien menot kasvoivat muita enemmän. Samalla reuna-alueiden palveluja ajettiin alas.

On tärkeää, että kuntalaisille asuinpaikasta riippumatta turvataan hyvät peruspalvelut. Suomalaisilla täytyy olla oikeus hyvään päivähoitoon, koulutukseen, terveydenhoitoon, vanhuspalveluihin ja muihin peruspalveluihin niin etelässä kuin pohjoisessa, kaupungissa kuin maaseutualueillakin kohtuullisen matkan päästä. On olemassa iso riski siitä, että jättikunnissa palvelut keskittyvät harvoihin keskuksiin, monen kuntalaisen ulottumattomiin.

Myös kansanvallan merkitys on hyvä muistaa. Mitä suurempi kaupunki, sen suuremmaksi välimatka päättäjiin kasvaa.

Maaseutu halutaan tietoisesti tyhjentää, jolloin palvelut ja asunnot joudutaan rakentamaan uudelleen uusiin kuntakeskuksiin. Se kiihdyttäisi kuntien velkaantumista ja tuntuisi jokaisen asukkaan kukkarossa kunnallisveron ja asumiskustannusten rajuna nousuna.

Virkkunen luonnehti uudistusprosessia kuntalähtöiseksi ja sanoi, että kynnys pakkokeinojen käyttämiseen on korkea. Henki on kuitenkin se, että uudistus toteutetaan – hyvällä tai pahalla. Työryhmä toteaa, että tietyin edellytyksin valtioneuvosto voisi päättää kuntien yhdistämisestä vastoin kuntien tahtoa. Uhkakuvana väläytellään myös palveluiden rahoitus- ja järjestämisvastuun ottamista pois kunnilta tai päätäntävallan muuta kaventamista. Virkkunen totesi esimerkkinä, että tarvittaessa kunnilta voitaisiin ottaa pois kaavoitusvaltaa.

Kuitenkin 20 000 – 50 000 asukkaan kunnat pärjäävät erilaisissa kuntavertailuissa yleensä varsin hyvin, mutta myös monet pikkukunnat pärjäävät omillaan. Asiat ovat huonommin monessa suuressa kaupungissa. Kuntaliitokset voivat paikoitellen olla järkeviäkin. Mielestäni niitä pitää kuitenkin tehdä vapaaehtoiselta pohjalta, aivan kuten viime vuosina on tehty.  Tehtäköön kuntaliitoksia siellä, missä ne järkeviksi koetaan. Pakkoliitoksia en hyväksy.

Tarvitaan avointa vuoropuhelua kuntien ja valtion välisestä tehtävänjaosta. Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä tulee pohtia yhteistyön kehittämistä edelleen.

Vaalit lähestyvät- ehdokkuus ei kansalaisia kiinnosta

16.01.2012

Suomessa on tänä vuonna kahdet tärkeät vaalit. Jo tällä viikolla valitaan maahan presidenttiä. Ensi lokakuussa ovat vuorossa seuraavat kunnallisvaalit, jotka ovat lähidemokratian kannalta tietenkin tärkeät. Vaalithan ovat aina merkittävä mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon. Sen tähden tuntuukin kummalliselta, että vain 14 prosenttia kansalaisista olisi halukas ryhtymään kunnallisvaaliehdokkaaksi.

Kunnallisalan kehittämissäätiön (KAKS) TNS Gallupilla teettämän kyselyn mukaan 3 prosenttia suomalaisista voisi lähteä ehdokkaaksi erittäin ja 9 prosenttia melko mieluusti. Suhtautumisessa ehdokkuuteen ei ole tapahtunut merkittävää muutosta tällä vuosituhannella. Myöskään puolueiden paikallistyö ei ole kansalaisista erityisen kiinnostavaa. Itselle mieluisimman puolueyhdistyksen toimintaan voisi harkita lähtevänsä erittäin tai melko mieluusti 22 prosenttia vastanneista.

Valtuustoehdokkuus ei siis nauti suurta suosiota. Ehdokkaiden rekrytointi on ollut ohdakkeista jo monissa vaaleissa, eivätkä etsinnät yleensä ole tuottaneet puolueiden toivomaa tulosta. Vetoavaksi arvioitua tuoretta ehdokasainesta on ollut vaikea tavoittaa eikä vanhojen valtuutettujen jatkamisintokaan ole ollut optimaalista.

Kuntaliiton kyselyn mukaan 82 prosenttia aikoo äänestää ensi kuntavaaleissa. Käytännössä kuntavaalien äänestysprosentit ovat kuitenkin aina jääneet alhaisemmaksi kuin mitä on ennustettu. Viime kuntavaaleissa lokakuussa 2008 äänesti 61 prosenttia äänioikeutetuista eli äänestysintokaan kovin korkeaa.

Demokratia ja valta ovat kuitenkin suosikkiaiheita mediassa. Käsitykset vallasta ja sen jakautumisesta muodostavat olennaisen osan kansalaisten yhteiskuntakuvaa. Kunnallisella tasolla ne ilmaisevat pitkälle menevästi käsityksiä kunnallisen demokratian toimivuudesta. Jos asioiden kunnassa ei koeta tapahtuvan paikallishallinnon ihannemallin mukaisesti ”kuntalaisten tahdosta, kuntalaisten kautta ja kuntalaisten parhaaksi”, herää kysymys, kenellä tai missä tämä valta sitten on.

Valtaa ei ole vain suora ja säädöksiin perustuva vallankäyttö, vaan myös näkymätön vaikuttaminen ja pelkkä mahdollisuus vaikuttaa. Kunnallinen päätöksenteko ei toimi – eikä sen tule toimia – irrallaan muusta yhteiskunnasta ja sen intresseistä. Demokratiaan liittyy olennaisesti se, että on ihmisiä, jotka haluavat olla päättämässä yhteisistä asioista. Into osallistumiseen ei kuitenkaan päätä huimaa. Kuitenkin jatkossakin tarvitsemme osaavan valtuuston, joka tekee päätöksiä kuntalaisten ja kunnan hyvinvoinnin turvaamiseksi. Siis osallistu ja vaikuta!

Vaikeavammaisten eriarvoisuus

09.01.2012

Suomessa on perustuslaista lähtien lakeja, jotka takaavat kansalaisille tasa-arvoisen kohtelun iästä, sukupuolesta, vammasta, uskonnosta ja monesta muusta erosta huolimatta. Teoriassa kaikki on hyvin, mutta käytäntö on aivan toista. Räikeintä eriarvoisuus on silloin, kun sen kohteena ovat vammaiset, sairaat tai sellaiset ihmiset, jotka eivät itse kykene peräämään oikeuksiaan.

Kelan juuri valmistuneen selvityksen mukaan vaikeavammaisten kuntoutuksen liittyy epäkohtia. Niitä on paljon. Vaikeavammaisten kuntoutuksen tasa-arvo kaatuu jo kuntoutuksen järjestämisvastuuseen kirjattuun ikärajoitteeseen ja vamman laadun määritelmiin. Oikeus kuntoutukseen pääsyyn on sidottu korotetun vammaistuen saamiseen. Sitä taas myönnetään eri-ikäisille ihmisille eri perustein. Viime vuosina Kela on kiristänyt korotetun vammaistuen myöntämisperusteita, joten kuntoutukseen pääsy vaikeutuu entisestään, vaikka vamma ei lievenisi, saati korjautuisi. Kelan vammaisetuustilasto puhuu karua kieltä: vammaistukia on myönnetty vuosi vuodelta vähemmän, vaikka etuuden hakijoiden määrä ei ole vähentynyt. Tilastoista on myös havaittavissa selvä alueellinen eriarvoisuus.

Kukaan ei osaa arvioida, kuinka paljon vaikeavammaisten joukossa on byrokratian tallomia ihmisiä. Heitä on silti ainakin tuhansia, sillä kuntoutusta saavien vaikeavammaisten määrä ei ole kasvanut noin 20 000:sta. Miten käy näiden henkilöiden, jotka eivät kuntoutusta saa vaikka sitä tarvitsisivat? Entäs lapset? Ei tiedetä, kuinka monella vaikeavammaisella lapsella tai nuorella vamman vaikeusaste todellisuudessa pysyy ennallaan tai jopa vaikeutuu, vaikka heidän korotettu vammaistukensa pienenee tai tuki päättyy kokonaan. Tilastojen mukaan monen lapsen ja nuoren korotettu vammaistuki pienenee tai päättyy koulun alkaessa tai viimeistään silloin kun hän täyttää 16 vuotta. Lääketieteellisesti ei ole tunnistettavissa tauteja tai vammoja, joissa tässä ikävaiheessa tapahtuisi näin merkittävä toimintakyvyn paraneminen.

Kyse on rahasta tai pikemminkin päättäjien tahdosta kohdentaa rahaa. Lääkinnällisen kuntoutuksen järjestämisvelvollisuutta koskevaa lainsäädäntöä on kehitettävä ja silloin on varmistettava, että yksilö saa asuinkunnastaan riippumatta yhdenvertaisesti ja oikea-aikaisesti lääketieteellisesti perusteltua kuntoutusta tarpeen, ei vamman vaikeusasteen, perusteella.

 

Tietovuoto tuo mukanaan ongelmia

08.11.2011

Lauantaina 5.11.2011 tapahtui se, mitä on jo pitkään pelätty: Suomessa tapahtui toistaiseksi pahin yksittäisiin kansalaisiin kohdistunut tietovuoto. Kuudentoistatuhannen ihmisen tiedot HETUista osoite- ja puhelinnumerotietoihin päätyivät suureen jakeluun. Näkyvän uutisoinnin seurauksena moni on hämmentynyt eikä tiedä, miten huolissaan tapahtuneesta pitäisi olla. Hämmennystä lisäsi myös tieto siitä, että ko. lista on saatu pois joltain palvelimelta ja ehkä toiseltakin. Sepä ei vaan hirveästi auta, jos ko. lista on jo valmiiksi varmaan 50:ssä eri jakelukanavassa ja suurinpiirtein yhtä monella eri palvelimella – ympäri maailmaa. Ja tietenkään listalla olijoille ei ilmoitettu yhtikäs mitään. Viranomaisten puolella tiedotus ei oikein tunnu toimivan. Ei varsinkaan pyhäinpäivänä, jolloin tietovuoto siis tapahtui. Aluksi kerrottiin vain, että ”KRP tutkii” ja että maanantaina kerrotaan lisää – siis kahden päivän viiveellä. Kun nettiin on lähtenyt kiertoon 16 000 ihmisen nimet, osoitteet, puhelinnumerot sekä henkilötunnukset, niin jokainen haluaa tietysti tarkistaa oman nimensä heti eikä kahden päivän päästä!

Se, mikä tämän tietovuodon tekee poikkeukselliseksi, on henkilötunnuksen, puhelinnumeron ja osoitetietojen samanaikainen paljastuminen. Sähköpostiosoitteen paljastuminen sinällään ei ole ongelma, mutta listalla olijat voivat varautua suunnattuun sähköpostimarkkinointiin ja ainakin lisääntyvään roskapostitulvaan. Henkilötunnus taas on hankalampi tapaus. Ongelmalliseksi asian tekee se, että yritykset ja viranomaiset käyttävät HETUa henkilöllisyyden todentamiseen, mikä on väärin. Henkilötunnuksen tietäminen ei ole merkki siitä, että henkilö on se, joka hän väittää olevansa.

Miksi vuotanutta listaa sitten pidetään niin vaarallisena? On ihmisiä, joiden osoitetiedot on suojattu luovutuskiellolla tai joiden puhelinnumero on salainen. Heidän kannaltaan on ikävää, että tiedot vuotavat julkisuuteen. Tietenkin kyse on myös henkilötietorikoksesta. Laki velvoittaa rekisterinpitäjää huolellisuuteen juuri siksi, ettei tällaisia pääsisi tapahtumaan.

Entä sitten pelätyt identiteettivarkaudet? Tässä suhteessa lista voi olla vaarallinen. Näiden tietojen avulla voidaan yrittää useita erilaisia identiteettivarkauksia esiintymällä toisena henkilönä. Vahinko voi olla kiusantekoa tai taloudellisen edun saavuttamista, esimerkiksi verkkokauppaostoksia. Lisäksi pikavippejä myönnetään edelleen löyhin perustein. Ihmiset pitää lain mukaan tunnistaa esimerkiksi pankin verkkotunnuksilla ennen kuin heille myönnetään ensimmäinen pikavippiluotto, mutta tämä asia ei ole vieläkään kunnossa.

Muutoksia tarvitaan myös tietoturvatason parantamisessa. Etenkin niiden yritysten, joilla on hallussaan arkaluonteisia tietoja, olisi ehdottomasti parannettava tietoturvatasoaan. Yritysten järjestelmien pitää olla sellaisia, ettei tällaisille murroille tarjota mahdollisuuksia. Lainsäädäntökin kaipaa muutosta. On käsittämätöntä, että yritysten ei tarvitse ilmoittaa tietomurron kohteelle tapahtuneesta.

 

Ikääntymiseen täytyy valmistautua

23.9.2011

Julkisen sektorin palveluiden järjestämis- ja tuottamismuodot ovat uudistamispaineessa. Siilinjärvellä uudistamista on jo tehty, mutta paljon vielä täytyy tehdä. Ikärakenteen muuttuminen vaatii jatkuvia muutoksia. Ikääntyminen itsessään ei ole ongelma, siihen valmistautumattomuus on. Pelkään, että terveydenhuollon uudistaminen on jäämässä kuntarakenneuudistuksen jalkoihin. Perusfakta sosiaali- ja terveysalalla on se, että meiltä loppuvat työntekijät. Vuoteen 2030 mennessä lähes puolet sosiaali- ja terveyspalveluissa työskentelevistä ihmisistä jää eläkkeelle. Jos palvelujen käyttö ja alan tuottavuus kehittyy kuten tähänkin asti, sosiaali- ja terveyspalveluihin tarvittaisiin vuoteen 2030 mennessä lisää 120 000 työntekijää. Rekrytointi tulee olemaan siis haasteellista. Nyt kunnan tulisikin panostaa rekrytointiin ja tehdä sosiaali- ja terveysala houkuttelevaksi. Terveydenhuollon menot kasvavat, säästöjä pitäisi saada aikaan, tuottavuus laskee ja samanaikaisesti kasvava joukko ikääntyviä ihmisiä tarvitsee laadukkaita terveydenhuollon palveluita. Pohdittavaa riittää ja ydinkysymys onkin se, millä palvelukonsepteilla tämä yhtälö ratkaistaan? Miten saadaan vähemmällä enemmän?

Ikäihmisten palveluverkko vaatii remonttia. Samoin palveluiden tuottajien sekä päättäjien asenteet vaativat remonttia, muuten emme tulevista haasteista selviä. Ikääntyvien palvelutarpeet ovat monimuotoisia. Palveluntuottajien haasteena on vastata niiden ikääntyvien tarpeisiin, jotka tarvitsevat vähän apua ja tulevat kotonaan hyvin toimeen esim. kotipalvelun turvin. Ikäihmisten kotihoitoa on tuettava niin, ikäihminen pystyy asumaan kotonaan mahdollisimman pitkään. Ikäihmisen vähäinenkin toimintakyky on turvattava, koska vain siten voidaan siirtää raskaamman julkisen hoitopalveluiden tarvetta eteenpäin. Toisaalta palveluntuottajien tehtävänä on vastata myös niiden ikääntyvien tarpeisiin, jotka tarvitsevat hyvin monenlaista apua. Lyhyissäkin laitosjaksoissa on muistettava kuntouttava työote.

Julkinen keskustelu sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluiden haasteista on mielestäni ollut jopa turhankin negatiivista. On täysin ymmärrettävää, että kunnilla on suuret haasteet tarjota asukkailleen pienenevillä resursseilla ja niukkenevilla verotuloilla uudenlaisia palveluja. Yhtälö on haastava, mutta silti ehkä olisi hedelmällisempää keskittyä niihin mahdollisuuksiin, joita vaikkapa suomalaiset terveysteknologian yritykset ja teollinen osaaminen voisivat julkiselle sektorille tarjota.

Mutta on kuitenkin totta, että pelkillä teknisillä ratkaisuilla ja innovaatioilla ei ratkaista kaikkia julkisen terveydenhuollon haasteita. Julkisen terveydenhuoltojärjestelmän uudistus on niin mittava hanke, että sen läpivieminen tulee kestämään pitkään.  Mielestäni olisi syytä herätä huomaamaan, että pienillä muutoksilla julkinen terveydenhuolto ei enää selviä tulevaisuuden haasteista. Se puolestaan edellyttää rohkeutta yrittää ja erehtyä, sillä vain siten syntyy uutta. Tästä syystä julkinen sektori kaipaa visionäärisiä johtajia, joilla on kykyä ohjata tekemistä oikeaan suuntaan ja ennen kaikkea innostaa ihmiset mukaan. Kuten kaikissa muutoksissa, kyse on kuitenkin viime kädessä ihmisten halusta liputtaa muutoksen puolesta.

Tilaaja-tuottajamallin mahdollisuuksia ja haasteita terveydenhuollossa

14.09.2011

Siiliset on saanut jos jonkinlaista krittiikkiä osakseen niin lehtien palstoilla kuin turuilla ja toreillakin. Useista kommenteista on huokunut epätietoisuus; ei tiedetä mikä tilaaja-tuottaja malli oikein on ja miten sen tulisi toimia. Meidän valtuutettujenkin on vaikea määritellä mikä toimii hyvin ja mikä huonosti, jos meillä ei ole vertailukohtaa mihin Siilisetin toimintaa voisi verrata. Ainakaan minulla ei ole ollut tietoa siitä kuinka tilaaja-tuottajamalli on toiminut muualla ja mitkä sen ongelmakohdat ovat olleet. Tämän vuoksi halusin perehtyä asiaan hiukan tarkemmin kirjallisuuden avulla (mm. Sintonen & Pekurinen, Terveystaloustiede). Ehkä tämä auttaa tarkastelemaan tilaaja-tuottajamallia uudessa valossa.

Suomalainen terveydenhuolto on kokenut uudistusten ja uudistusehdotusten sarjan 1990 luvulta lähtien.  Uudistusten keskeisenä tausta-ajatuksena on ollut tuoda ja soveltaa terveydenhuoltoon markkinatalouden toimintaperiaatteita ja sitä kautta parantaa toiminnan taloudellisuutta ja tuottavuutta. Tilaajan ja tuottajan eriyttämisellä voidaan synnyttää kilpailua sekä julkisten että yksityisten palvelutuottajien kesken. Tilaajan ja tuottajan eriyttäminen selkeyttää osapuolten roolia, sen uskotaan parantavan toimintaa ja se tarjoaa tilaajalle aiempaa paremmat mahdollisuudet ohjata terveyspalveluiden tuotantoa.

Aidossa tilaaja-tuottajamallissa tilaaminen ja tuottaminen on selkeästi eriytetty toisistaan, palveluiden tilaaja toimii yleensä julkinen taho ja tuottajana julkiset ja yksityiset palveluiden tuottajat. Kilpailuttaminen, ostopalvelut, ulkoistaminen ja sopimusohjaus ovat tilaaja-tuottajamalliin läheisesti liittyviä käsitteitä.

Tilaaja-tuottajamallista on jo jonkin verran tutkimustietoa. Tilaaja-tuottamallin avulla väestön saamat palvelut paranevat, kun palvelutilaukset johdetaan terveyspoliittisista tavoitteista ja prioriteeteistä. Tilaamisen ansiosta voimavarat kohdentuvat asetettujen tavoitteiden suuntaisesti. Väestön terveystarpeet ja asiakkaiden odotukset voidaan täyttää aikaisempaa paremmin, kun ne sisällytetään tilaamispäätöksiin.

Tuottajien kilpailuttaminen on keino ulosmitata tilaaja-tuottajamallista taloudellista hyötyä. Periaatteessa kaikkia terveyspalveluita voidaan kilpailuttaa. Toisiin palveluihin kilpailuttaminen sopii erittäin hyvin (mm. laboratoriopalvelut, röntgenpalvelut, apuvälinehankinnat, kone- ja laitehankinnat), toisiin kilpailutuksesta ei ole sen paremmin haittaa kuin hyötyäkään (konservatiiviset palvelut) ja toisiin kilpailutuksesta on enemmän haittaa kuin hyötyä (mm. ennaltaehkäisy, perusterveyden vuodeosasto, kotisairaanhoito).

Tilaaja-tuottajamalliin on kohdistunut paljon odotuksia, mutta käytännössä odotukset ovat täyttyneet vain osittain. Tilaaja-tuottajamallilla saavutetut taloudelliset edut ja tuottavuuden parantuminen on monesti jäänyt ohimeneväksi. Suurin ongelma näyttää olleen puutteellinen tilaajaosaaminen. Parhaimmillaan osaavalla tilaamisella on pystytty terävöittämään terveydenhuollon suunnittelua ja toimintaa, joten olennaisinta onnistumiselle on riittävän tilaajaosaamisen turvaaminen. Tilaajalla tulee olla asiantuntemusta kilpailutuksesta, sopimusjuridiikasta- ja tekniikasta, terveystaloustieteestä sekä epidemiologiasta. Aina tilaaja-tuottajamalli ei tuo säästöjä, vaan päinvastoin. Tilaaja-tuottajamalliin liittyvät sopimuskustannukset voivat nousta suuriksi. Tärkeää onkin ns. transaktiokustannusten hallinta eli hankintatoimen, kilpailuttamisen ja sopimusten aiheuttamien kustannusten kurissapito ja hallinta.

Laajojen kokemusten mukaan strategiseen kumppanuuteen perustuvat sopimusohjausjärjestelmät edustavat terveydenhuollon kehittynyttä ohjausta verrattuna aikaisempaan suoraan budjettiohjaukseen tai passiiviseen kulujen korvaamiseen. Suoritepohjaiset korvaukset johtavat toiminnan volyymin ja toimialan laajentumiseen ja sitä kautta menojen kasvuun. Menojen kasvua voimaan hallita kapitaatiopohjaisilla (päälukupohjaisilla) maksujärjestelmillä tai erilaisia palvelukokonaisuuksia koskevilla kokonaissopimuksilla. Sopimusohjaus tarkoittaa terveydenhuollon kehityksen ohjaamista palvelujen tilaajien ja tuottajien välisillä läpinäkyvillä sopimuksilla. Sopimusohjaus kattaa kaikki tilaajien ja tuottajien väliset suhteet ja pelisäännöt, joilla palvelutuotannon ehdoista ja järjestelyistä sovitaan. Kunnalle palvelujen tilaajana sopimusohjaus on keino ohjata palvelujärjestelmän kehitystä, varmistaa kohtuuhintaisten terveyspalvelujen saatavuus ja tarjota väestölle, sopeuttaa palvelujen tarjonta ja palvelurakenne kunnan väestön tarpeisiin & toivomuksiin ja taloudellisiin mahdollisuuksiin, säädellä ja ennakoida terveysmenojen kehitystä ja varmistaa palvelujen laatu. Käytännössä sopimusohjauksen onnistunut toteuttaminen edellyttää, että kuntien ja palvelujen tuottajien suhteet on sovittu ja selvästi määritelty.

Palvelujen tilaaminen ja hinnoittelu edellyttää aina ”tuotteistamista”. Tuotteistamisen tavoitteena on muodostaa palvelukokonaisuuksia, joille voidaan määritellä tuotantokustannukset. Tuotteistaminen on yksikön toiminnan kuvaamista kuntalaisen käyttäminä palvelukokonaisuuksina eli tuotteina, joten tuotteistamisen avulla yhdistetään yksikön toiminta ja talous. Tuotteistamisprosessin tuloksena saavutetaan läpinäkyvyys yksikön toiminnasta toimintojen ja niistä muodostuvien prosessien kuvaamisen kautta. Tuotteistamisen avulla sekä muodostetaan ostettavat ja myytävät kokonaisuudet että saavutetaan tuottavuuden parantamisen kannalta oleelliset tiedot toiminnasta ja niihin liittyvistä kustannuksista. Sopimusohjausjärjestelmän onnistunut toteuttaminen edellyttää tuotteistamisen onnistumista. Valvonnasta vastaa tilaaja, ja koska se ei enää ole mukana tuottamassa, tarvitaan laatumittareita.

 

 

Koulun ja kodin välinen yhteistyö pitää jatkua myös yläkoulussa

20.8.2011

Opetustoimen lainsäädäntö korostaa kodin ja koulun yhteistyötä. Siihen kuuluvat yhteiset keskustelut lapsen ja nuoren kasvusta ja kehityksestä, oppimisen ohjaamisesta ja oppilaan arvioinnista. Yhteistyöhön kuuluvat myös koulun kehittämiseen ja toiminnan arviointiin osallistuminen. Opettajan ja huoltajien näkökulmat ovat erilaiset, mutta kumpaakin tarvitaan. Yhteistyölle on tärkeää, että vanhemmat ja opettajat löytävät keskinäisen luottamuksen kasvatuskumppaneina.

Tutkimusten mukaan yhteistyö kodin ja koulun välillä vähenee ja pinnallistuu lapsen siirtyessä yläkouluun. Erilaisia vanhemmille tarkoitettuja tilaisuuksia järjestetään yläkoulussa alakouluja vähemmän vaikka tilanne pitäisi olla täysin päinvastainen; murrosikä herättää vanhemmissa monia kysymyksiä, joita voitaisiin pohtia yhdessä opettajan kanssa. Siirryttäessä seitsemännelle luokalle, moni asia muuttuu ratkaisevasti: aineita tulee lisää, kouluympäristö saattaa muuttua, luokkakaverit voivat vaihtua ja nuori itse on voimakkaassa kehitysvaiheessa.

Valitettavan usein käytäntö on, että yläkoulussa yhteistyö kaventuu satunnaisiin tiedotteisiin, pariin vanhempainiltaan ja kehityskeskusteluun koko yläkoulun aikana. Uutena yhteistyön muotona on Wilma, mutta tätä kaikki vanhemmat eivät osaa hyödyntää. Tilannetta ei helpota, että yläkouluun siirryttäessä entinen, jo ryhmäytynyt luokka tavallisesti hajoaa.

Ei ole harvinaista, että yläluokkalaisten vanhempien iltaan ilmestyvät vain ne vanhemmat, joiden nuorten koulunkäynnissä ei ole ilmennyt suurempia ongelmia. Sen sijaan enemmän tukea tarvitsevan nuoren vanhemmat pelkäävät joutuvansa altavastaajiksi esimerkiksi luokan työrauhakysymyksissä ja jättävät siksi osallistumatta vanhempainiltaan. On myös vanhempia, jotka suhtautuvat nuoren koulunkäyntiin välinpitämättömästi. On selvää, että koulu on tällöin suuren haasteen edessä. Miten rakentaa yhteistyötä kodin kanssa, jos vanhemmat ovat siihen haluttomia ja vaikka juuri heidän nuorensa kaipaisi erityistä tukea? Epäluulojen ja leimaamisen pelon hälventäminen on tällöin koulun ensimmäinen askel yhteistyön mahdollistamiselle.

Yhteistyön merkitys tunnustetaan yleisesti, mutta miksi yhteistyö vähenee olennaisesti yläkouluun siirryttäessä? Haasteena on saada yhteistyö puolin ja toisin toimimaan mahdollisimman sujuvasti. Toivon, että opettajat ja vanhemmat jaksaisivat pitää yhteyttä toisiinsa ja kehittää kouluyhteisöä yhdessä. Tehtävä ei ole helppo, mutta ei myöskään mahdoton. Myös yläkoulussa on ponnisteltava yhteistyön eteen.

 

 

Kotihoidontuen kuntalisä on tärkeä

9.10.2010

Lasten ja nuorten pahoinvointi on viime aikoina saanut aikaiseksi mediatulvan, jolta tuskin kukaan on voinut välttyä. Lasten ja nuorten ääni ei ole kuulunut riittävästi yhteiskunnalliseen päätöksentekoon asti, jossa monesti arvostetaan korostetusti kovia arvoja. Lapsi tarvitsee hyvät edellytykset kasvuun ja kehitykseen, jotta hänestä voisi kasvaa täysipainoinen, elämässään hyvin selviävä aikuinen. Vanhempia on tuettava tässä vaativassa kasvatustyössä kaikin mahdollisin keinoin, sillä terveistä lapsista kasvaa usein myös terveitä aikuisia. Vanhempia tukevat kasvatustyössään hoitopaikat, neuvolat sekä muut ennaltaehkäisevät sosiaali- ja terveyspalvelut. Mutta yksi tällainen lapsiperheiden tukimuoto on myös kotihoidontuen kuntalisä.

Kaikilla alle kouluikäisillä lapsilla on Suomessa oikeus kunnalliseen päivähoitoon. Tasa-arvon vuoksi kaikilla taaperoilla pitäisi olla myös oikeus kotihoitoon. Siitä on turha kiistellä, kumpi on parempi, tarhan täti vai oma äiti. Esimerkit näyttävät, että molemmat kasvattavat enimmäkseen kelpo kansalaisia. Sen sijaan asiaa pitäisi kysyä vanhemmilta. Jokaiselle isälle ja äidille tulisi antaa mahdollisuus hoitaa lasta hetki kotona ilman, että talous romahtaa.

Kotihoidontuen kuntalisä mahdollistaisi nykyistä useampien vanhempien jäämisen kotiin lastensa kanssa vanhempainloman jälkeen. Lasten kotona hoitamista on peräänkuuluttanut mm. tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Lasten kotihoito mahdollistaa turvallisen, kiireettömän ja säännöllisen elämänrytmin ylläpitämisen, mikä on yksi tärkeimmistä perustoista lapsen tasapainoiselle, yksilölliselle kehittymiselle. Panostaminen varhaisessa vaiheessa lasten kasvatukseen, koulutukseen ja harrastustoimintaan on parasta tukea elämänpolulla eteenpäin suuntaaville lapsille. Panostus on samalla ennaltaehkäisevää toimintaa syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Myös yhteiskunnalle tämä tulee edullisemmaksi, sillä näin voidaan huomattavasti vähentää nuoruus- ja aikuisikään ehtineiden vaikeuksista aiheutuvia kuluja ja ongelmia.

Kuntalisä puhuttaa Siilinjärvellä – totta kai, kun lopullista päätöstä ei ole vielä tehty. Toivon asiaan päätöstä, jossa kuntalisään ei tulisi rajoittavia ehtoja. Tasapuolisesti kaikille maksettavan kuntalisän avulla vanhemmat voivat todella valita pienten lastensa hoitomuodon päivähoidon ja kotona hoitamisen välillä.

Lasten kotihoito on pienten lasten suosituin hoitomuoto. Useat kunnat ovat kannustaneet kotihoitoon lakisääteisen tuen lisäksi maksettavin vapaaehtoisin kuntalisin. Kuntalisistä on muodostunut kunnille merkittävä perheiden päivähoitovalintoja ohjaava ja kotihoidon tuen käyttöön kannustava osa. Kuntalisää maksavien kuntien määrä on vuodesta 1995 lähtien jatkuvasti kasvanut.

Kuntalisää mietittäessä on hyvä kysyä onko kunnan mielestä kotiäiti ja työpaikan omaava tai isotuloinen ja pienituloinen samanarvoisia ihmisiä? Kuntalisän saanti vaikuttaa loppujen lopuksi näiden perheiden lapsiin eniten. Kustannukset kunnan järjestämästä päivähoidosta ovat kunnalle samat, ovat vanhemmilla tulot mitä tahansa, työpaikka tai ei työpaikka olemassa. On muistettava, että yleistä Kelan kotihoidontuen hoitorahaa saavat kaikki samoilla ehdoilla, vain kotihoidon valitsemalla. Kotihoidontuen lisäosa perustuu perheen tuloihin ja perheen kokoon. Peruslähtökohta on se, että kotihoidontuen kuntalisä tuo osaltaan myös säästöjä päivähoitopuolelle, kun oma vanhempi hoitaa lastaan kotona. Kunnalle tulee selvitysten perusteella halvemmaksi, jos lapsi hoidetaan kotona, eikä kunnallisessa päiväkotihoidossa. Perustelut liittyvät niin hoitojärjestelyihin kuin työllistämisvaikutuksiin.

Miettusen (2008) tutkimuksen perusteella kuntalisäkunnat ovat tyypillisesti suuria, muuttovoittoisia kuntia, joissa on paljon pieniä lapsia, hyvä työllisyystilanne ja alhainen veroprosentti. Näissä kunnissa kunnalliseen päivähoitoon kohdistuu suuri paine. Kuntalisien anteliaisuus on yhteydessä ennen kaikkea kunnan taloudelliseen tilanteeseen: mitä parempi työllisyystilanne ja alhaisempi veroprosentti, sitä anteliaampi on yleensä myös kuntalisä. Kuntalisien pääasiallisena tarkoituksena näyttää olevan päivähoitoon kohdistuvan paineen hillitseminen. Kuntalisän toivotaan vaikuttavan siten, että vanhemmat jäisivät kotiin hoitamaan lapsiaan, eivätkä toisi lasta kunnalliseen päivähoitoon.

Lasten kotihoitoon on syytä myös Siilinjärven kunnan panostaa selvästi nykyistä tehokkaammin! Haluammehan pitää Siilinjärven hyvinvoinnista entistä parempaa huolta?

 

 

Kasvatustehtävä on yhteinen asia

08.10.2010

Kasvatus tähtää siihen, että kasvava lapsi ja nuori jäsentyisivät osaksi hänelle läheisiä yhteisöjä, ensiksi osaksi perhettä, sitten osaksi muita laajempia yhteisöjä. Kasvattajia eivät ole vain yksityiset ihmiset vaan aina myös yhteisö. On tärkeätä, että kasvattajille syntyy selkeä käsitys sekä kasvatusvastuusta että kasvatusyhteistyöstä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee yksimielisyys kasvatusvastuun jakautumisesta. Perimmäinen ja ensimmäinen kasvatusvastuu on kodilla ja vanhemmilla. Kodin tehtävänä on antaa lapselle käsitys elämän tärkeistä asioista eli ihanteista ja arvoista, myös uskonnollisista arvoista, niin ikään oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Toisaalta kasvatuksessa on aina kysymys kasvattajien yhteistyöstä. Olisi pyrittävä löytämään yhteiset kasvatusarvot ja -periaatteet. Perhe, päivähoito, koulu ja seurakunta ovat tällä hetkellä ne instituutiot, jotka kohtaavat suurimman osan samoista lapsista. Kasvatusvastuu on yhteinen ja tukea kasvatukseen on saatava kaikilta vastuullisilta yhteisöiltä. Vain kasvattajien yhteistyöllä voidaan toteuttaa lapsen suojelua ja lapsuuden suojelua.

Yhteiskunnan päätöksenteolla on tärkeä vaikutus kansalaisten hyvinvointiin. Päätöksenteossa on tehtävä oikeita valintoja myönteisen kehityksen turvaamiseksi. Päätöksenteon demokraattinen kulttuuri sisältää yhteiseltä arvopohjalta lähteviä ja käytäntöä palvelevia menettelyjä. Muun muassa oppilaiden hyvinvointi on riippuvaista siitä, miten laadukkaita koulutuspalveluja kunnassa on saatavissa. Kasvatuksen laatua voidaan arvioida varhaiskasvatuksesta lähtien. Vanhempien pitäisi varata riittävästi aikaa lapsen kasvulle: kodin turvallinen, tasapainoinen ja kannustava ilmapiiri tukee lasta myöhemmin koulutyössä.

Perheen sisäiset hyvät suhteet ovat myös merkittäviä. Ne tukevat lasten ja nuorten koulunkäyntiä ja vaikuttavat ehkäisevästi syrjäytymisvaaraan. Perheen sosiaalinen ympäristö, joka toimii vastuullisesti, vaikuttaa myös myönteisesti lasten ja nuorten kehitykseen.

Yhteiskunnan tavoitteena on saada aikaan sellainen järjestelmä ja elinolot, että sen jäsenillä on mahdollisimman hyvät edellytykset tyydyttää fysiologisia ja turvallisuuden tarpeitaan. Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden sekä itsensä toteuttamisen tarpeiden tyydyttäminen ovat myös tärkeitä. Kuitenkin toisinaan jotkut lapset ja nuoret joutuvat elämään sellaisissa oloissa, että on tehtävä lastensuojelullisia toimia. Lasten ja nuorten turvallisuutta uhkaavia tekijöitä on pyritty välttämään ja lieventämään tekemällä huostaanottopäätöksiä. Jos huoltajilla on voimavarojen puutetta toimia riittävän hyvin kasvatustehtävässään, heitä on tuettava. Kun puututaan perheen asioihin, on mietittävä huolella, miten pitkälle perheen itsenäinen päätöksenteko ulottuu.

 

 

Yhteistyöstä voimaa


01.10.2010
Kansalaisyhteiskunnan juurien sanotaan sijaitsevan maaseudulla ja maaseudun kyläkulttuurissa. Viime aikoina on ollut havaittavissa kasvavaa kiinnostusta näitä juuria kohtaan ja yhä useampi haaveileekin punaisesta tuvasta keskellä vihreää peltomaisemaa. Tukea ajatukselle antaa Sitran vuoden 2010 alussa ilmestynyt julkaisu, jonka mukaan yli puolet suomalaisista tuntee itsensä ainakin osittain maalaiseksi.Taloudelliset vaikeudet ovat ajaneet kuntia ahtaalle ja yhä useampi kunta joutuu turvautumaan palveluiden supistamiseen ja keskittämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa kylien palveluiden heikkenemistä. Luonnollisesti tällä on vaikutusta myös kylätoimintaan.Kylien väkimäärän laskiessa ja ikärakenteen muuttuessa ovat kuitenkin jäljelle jääneet kyläläiset ryhtyneet toimimaan. Rakennemuutokseen on reagoitu yhdistyksien ja kylien yhteenliittymillä, fuusioilla. Tämä antaa voimaa ja yhdistää vähäiset resurssitSuomalaiseen maaseutuelämän arkeen on perinteisesti kuulunut yhdessä tekeminen talkoiden ja kylätoiminnan hengessä. Suomen liityttyä EU:iin maaseudun kehittämisen luonne kuitenkin muuttui. Unioni toi kehittämiseen hankkeet ja projektit: kylätoimijat saivat käyttöönsä julkista rahaa. Julkisen rahoituksen mukaantulo on tarkoittanut myös uusien kuvioiden opettelua. Jaossa oleva julkinen raha tuo mukanaan omat velvoitteensa kehittämishankkeita hallinnoiville yhdistyksille. Kylätoiminnassa yhdistyykin useiden eri tekijöiden merkitys. ELY-keskus on merkittävä rahoittaja kehittämishankkeilla ja Leader-ohjelman myötä toimintaryhmien vaikutus on korostunut. Lisäksi toimintaa rahoitetaan talkoilla ja teemakohtaisilla kumppanuuksilla.

Hanketoiminta ja -kulttuuri ovat tulleet pysyväksi toimintatavaksi. Sen ulkopuolista toimintaa on ollut ja tulee olemaan edelleen. Kaikkea ei voi toteuttaa EU- tai kansallisella aluekehittämisrahalla saatikka niiden aikatauluilla ja ohjeilla. Hankkeet perustuvat aina ennalta kirjoitettuihin ohjelmiin ja suunnitelmiin ja tämä tuo aina omat hankaluutensa.

Talkoohenki ja kulttuuri elävät kuitenkin edelleen maaseudulla. Ongelmatonta se ei kuitenkaan ole. Entisajan talkoo oli win-win eli annoit jotain ja sait tilalle. Nyt monesti paikallistoimijan on lähdettävä talkoisiin ilman että hän kokee siitä itse hyötyvänsä. Toimijoita on niin vähän, että jokaista tarvitaan talkoisiin riippumatta siitä kokeeko hän olevansa osallisena.

Arjen sujuvuus edellyttää tiettyjä asioita. Näitä ovat muun muassa palveluiden saanti ja toimivat liikenneyhteydet. Maaseudun asukkaiden elämänlaadun turvaamisessa on kyse tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta sekä toisaalta myös kansalaisten turvallisuuden säilyttämisestä. Maaseudun ongelmat eivät katoa itsestään ja julkisen sektorin painiessa talousongelmissa lisääntyy paikallisten toimijoiden merkitys ongelmien ratkaisemisessa. Uskon kuitenkin kylätoiminnalla olevan tilausta myös tulevaisuudessa. Kyläyhdistyksillä on tärkeä asema kansalaisvaikuttamisen kanavana.

 

Lääkäripula vai asennepula?

10.09.2010

Mikä mättää kun lääkäriaikaa mahdotonta saada? Tällä hetkellä maassamme on enemmän lääkäreitä kuin koskaan, joten varsinaisesta lääkäripulasta ei siis ole kysymys. Kyse on ammattikunnan epätasaisesta sijoittumisesta, minkä taustalla piilee arvo-, asenne- ja hallinnollisia ongelmia. Terveyspalvelujen saanti takeltelee monin paikoin Suomea. Joka kolmas suomalainen asuu alueella, missä ei saa aina yhteyttä omaan terveyskeskukseen edes puhelimella. Erikoissairaanhoidon puolelle on mahdotonta saada aikoja, toisinaan jopa kieltäydytään antamasta aikaa. Toistuvasti saamme kuulla ympäri maan surullisia tarinoita miten potilaat jäävät hoitamatta. Suomalaisella on oikeus päästä lääkäriin. Kuinkahan tämä käy, jos et saa yhteyttä ajanvaraukseen tai jos satut pääsemään läpi, ei anneta lääkäriaikaa? Jonotusajat ovat viikkoja ja potilasvahinkoja sattuu. Puhelimessa saa kuulla jos jonkinmoista diagnoosia ja tiukka ei lääkäriaikaa pyydettäessä.Elämme kaikkinaisen keskittämisen huumassa: peruskouluaikana meidät keskimääräistettiin keskiarvoihin – nyt toiminnot etäännytetään ihmisistä ja muutetaan kasvottomiksi. Suuret mammuttimaiset päivystyspisteet toimivat liukuhihnaperiaatteella pyrkien suodattamaan mahdollisimman paljon tapauksia. Tärkeimmäksi tyydytyksen lähteeksi on muodostunut vuoron jälkeen tyhjyyttään kiiltelevä poliklinikka eikä yksittäinen potilas: kukaan ei tunne ketään. Tämähän on toiminnan suuntaus ja onnellisuuden osoite valtionhallinnossa muutoinkin. Tietenkin joidenkin palveluiden keskittäminen muodostuu välttämättömäksi taloudellisista, tuotannollisista ja joskus jopa järjellisistä syistä – sitä en halua ollenkaan kiistääPerinteisen lääkärintyön ydin on luottamuksellisessa ja pitkäkestoisessa potilas-lääkäri-suhteessa. Se ei voi syntyä keskitysleireillä eikä pelkästään keikka/päivystystyyppisessä työnteossa. Se syntyy luontevimmin ihmistä lähellä pienissä yhteisöissä, joissa turvaverkot muutenkin toimivat paremmin.Miten yksittäinen lääketieteestä mitään ymmärtämätön potilas ylipäätään voi selvitä isojen organisaatioiden kasvottomissa rattaissa: lähetteitä katoaa tai niiden käsittelyssä tapahtuu joskus kohtuutonta viivettä, potilaalle elintärkeää aikaa kuluu jatkuvissa hitaissa konsultaatioissa erikoisalojen välillä, potilaita suorastaan eksyy matkalla, kun kukaan ei heitä henkilökohtaisesti tunne eikä ota vastuuta.
Yksityinen toiminta, josta melkoinen osa tyytyy vain keräämään rusinat pullasta, ei kykene korvaamaan julkista järjestelmää: kaikilla ei todellakaan ole siihen varallisuutta ja sitä paitsi vastuu ihmisten hengestä ja turvallisuudesta on ympärivuorokautista ja -vuotista. Terveys- ja tuloerot ovat vain kasvaneet, mikä osittain johtuu tietoisesta poliittisesta päätöksenteosta: pudotuspeleissä pudonneet on helppo unohtaa.
Selvä haaste on saada asenteet muuttumaan takaisin ihmisläheisen palvelun suuntaisiksi. Paikallisesti on turvallista hoitaa ja palvella.

Sunnuntain hajatelmia

Otsikko on varsin epämääräinen, koska taitaa nyt tulla varsin hajanaisia ajatuksia menneiltä viikoilta…

Syksy on saapunut ainakin säiden perusteella… tuulee, sataa ja ilma viilenee. Lomat on jo ohi ja paluu arkeen on taas alkanut. Lomaa vietettiin reissaten ja ihan vain lepäillen. Päätin jo loman alussa, että nyt otetaan loma lomana ja kasataan voimia syksyä ja talvea varten. Tähän sisältyi myös lupaus itselle olla jonkinlaisessa ”tietopimennossa” jonkin aikaa… eli elämää ilman bloggailua ja kannanottoja. No kyllähän tämä tietopimennossa olo otti välillä aika lujille, mutta toisaalta tuntui hyvälle, että oli antanut itselleen luvan olla tietämättä yhtään mistään mitään… ei tullut vilkuiltua edes iltapäivälehtien lööppejä! Totaalinen uutis- ja tietotulvasta kieltäytyminen ei täysin onnistunut, mutta kuitenkin annoin aivoille mahdollisuuden levätä jatkuvista tietoärsykkeistä. Tällainen olikin tarpeen, koska aloitan opinnot Itä-suomen yliopistossa tänä syksynä. Nyt vain pitäisi saada muisti taas virkitymään ja aivokoppa toimimaan uusien haasteiden edessä.

Viime keväänä hain perusopiskelijaksi Itä-Suomen yliopistoon Joensuun kampukselle, pääaineena kasvatustiede. En uskonut, että minut valittaisiin opiskelijaksi, mutta ihme tapahtui, eräänä päivänä postilaatikossa odotti kirje jossa kerrottiin, että minut on valittu perusopiskelijaksi! Siitä alkoi fuksin tie uuteen ihmeelliseen maailmaan. Toki olenhan minä opiskellut jo monta vuotta sivutoimisesti kasvatustiedettä, mutta onhan päätoimisen opiskelijan elämä kuitenkin hiukan erilaista… toisaalta ehkä jopa helpompaa??? Koska ei enää tarvitse taiteilla työn ja opiskelun välillä. Viime tiistaina pakattu matkailuauto käänsi keulan kohti Joensuuta, fuksin matka suureen ihmeeliseen maailman alkoi! Ajelin jo tiistaina Joensuuhun jotta ei tarvitsisi heti ensimmäisenä aamuna lähteä kauhean aikaisin tien päälle. Yövyin matkailuautossani eli opiskelijaboxissani Linnunlahden leirintäalueella Joensuussa. Keskiviikkoaamuna kävelin varsin jännittyneenä yliopistolle… mitähän tästä oikein tulee??? Onneksi ihanat tuutorit olivat meitä jännittyneitä fukseja vastassa ja ohjasivat meitä aina oikeaan suuntaan! Päivät vierähtivät nopeasti orientoituessa yliopisto-opintoihin. Iltaisin saavuttuani leirintäalueelle olin aivan poikki…. miten voikin olla näin väsynyt vaikka ei olekaan tehnyt juuri muuta kuin istunut???? Saimme paljon uutta tietoa ja moni asia selkeni…. hyötyä siis oli tästä orientaatioviikosta! Saimme nauttia joka päivä halpaa, mutta äärettömän hyvää ruokaa opiskelijaruokalassa. Perjantaina iltapäivällä oli edessä kotiin paluu. Ihanaa, viimeinkin kotiin! Kotona minua odotti murjottava koira… ”missä äippä olet oikein ollut?” Reetu katseli minua syyttävin silmin.

Ensimmäinen viikkoni fuksina oli rankka, mutta äärettömän antoisa. Ilman ihania tuutoreita viikosta olisi varmaan tullut aika katastrofaalinen… tämä fuksi on ainakin ollut päästään melkoisen sekaisin… minne piti mennä, mitä piti tehdä, miten tämä oikein toimii!!! Mutta jospa ensi viikko olisi jo helpompi… tai mitenkähön tuo lienee, ensi viikolla alkaa jo oikea opiskelu eli luennot!

 

Tienvarsien kaunistukset

04.04.2010

Lumet sulavat hurjaa vauhtia ja lumen alta paljastuvat ruskeat kasat kaunistavat taas teiden varsia. Tämä ärsyttää monia ja entiseen tapaan koiran kakka – keskustelu alkaa pian käydä kuumimmillaan. Täytyy todeta, että ottaa päähän minuakin. Ei auta, vaikka olisit koko talven (sekä kesän) tunnollisesti poiminut koirasi jätökset pussiin, olet yhtä lailla syyllinen teiden varsien sotkemiseen ja saat oman osasi kriittisestä palauteesta…

 

Heinolan konkurssi on estettävä!

26.03.2010

Vaikeiden reumasairauksien hoitoon ja kuntouttamiseen erikoistunutta sairaalaa uhkaa lakkauttaminen, sillä toimintaa ylläpitävällä säätiöllä ei ole varaa pyörittää sairaalaa.

Heinolassa reumasairaalaa pyörittävä Reumasäätiö hakeutuu konkurssiin. Heinolan tappiovuodet alkoivat vuonna 2005, kun tulot alkoivat laskea. Tulojen pieneneminen johtuu kuntien, sairaanhoitopiirien ja muiden tahojen kuten Kelan hylätessä potilaan tutkimuksiin, hoitoon tai kuntoutukseen Reumalle pääsyyn tarvitseman maksusitoumuksen. Viime vuonna yhtiö joutui jo turvautumaan lomautuksiin ja irtisanomisiin, mutta toimista huolimatta tulos jäi tappiolle. Näin käy, kun terveyspalveluja käsitellään ainoastaan taloudellisista lähtökohdista. Julkiset palvelut tallautuvat jalkoihin, koska niitä ei ole suunniteltu bisnekseksi.

Konkurssi merkitsisi hyvin todennäköisesti Reuman sairaalan tunnetusti hyvin korkeatasoisen reumasairauksien hoidon päättymistä.Reumasairaalan konkurssi osoittaa piittaamattomuutta reumaa sairastavien hyväksi tehtyä työtä kohtaan. Reumapotilaat ovat tälläkin hetkellä eriarvoisessa asemassa, sillä kaikki tarvitsevat eivät saa kotikunnaltaan tai Kelalta Reuman sairaalaan maksusitoumuksia. Säästöjen nimissä reumahoitoja järjestetään eri paikkakunnilla vaihtelevalla menestyksellä. Paikoitellen reumahoitoon on mahdottomat jonot eikä osaavia ammattilaisia löydy. Tällainen säästäminen aiheuttaa lopulta kahta kauheammat kulut, sillä reuma voi aiheuttaa nopeasti vaurioita ja jopa invalidisoida, jos hoitoon ei pääse ajoissa tai annetaan huonoa hoitoa.

Valtiovallan tulisi toimia kiireellisesti konkurssin estämiseksi ja Heinolaan kertyneen arvokkaan osaamisen pelastamiseksi. Maan hallitus ja Kansaneläkelaitos kantavat erityisen vastuun tilanteesta ja ovat velvollisia puuttumaan asiaan pelastaakseen sen henkisen pääoman, jonka Reumasäätiö on saavuttanut reumasairaiden hoidon ja kuntoutuksen kehittämiseksi. Reumalla olisi erinomaiset edellytykset alkaa koordinoida ja kouluttaa koko Suomen reuma-asiantuntijoita.

 

Kukonaskeleita ja Burberryä?

24.02.2010

Miksi koirille laitetaan takki päälle? Tarvitsevatko ne niitä, vai onko ne tehty omistajien silmän iloksi? Karaistuuko koira kylmässä vai saako se flunssan? Lehtien palstoilla on kovastikin kritisoitu koirien pukemista ja rattaissa kuljettamista ja väitetty, että pukeminen & rattaat ovat eläinrääkkäystä. Ovatko takit ja rattaat fysiologiaa vai sosiologiaa?

Olen ollut kiinanharjakoiran omistaja vajaan vuoden verran. Kun koira tuli taloon, omat lapseni olivat ohittaneet jo sen iän, jolloin maataan lattialla kiemurrellen pukemista vältellen. Tuntui siis hassulta aloittaa pukemisrumba uudelleen. Omat ”koirakokemukseni” ystävieni koirien kautta ovat vuosikymmenten takaa, jolloin eläinten vaatteet taisivat rajoittua hevosen loimeen. Muutenkin koirat tuntuivat silloin olevan ulkona ulvovia Ajokoiria, Schäfereitä tai eksoottisimmillaan muodikkaita Lassieita. Nykyään koiran pukeminen itsestäni tuntuu jo päivän selvälle asialle; meidän koira tarvitsee vaatteita.

Mielestäni tarve on fysiologinen, ei sosiologinen. En arvosta koirien pukemista lähinnä omistajansa viihdytykseksi hankittuihin hassuihin vaatteisiin – myös koiralla on oikeus omanarvontuntoon. Tarpeeseen hankitut vaatteet ovat sen sijaan eri juttu. On monia rotuja, joilla ei ole kunnon pohjavillaa ja joilla on ohut karva tai karvaa ei ole ollenkaan. Jopa isoissa koirissa on sellaisia rotuja, jotka palelevat. Suomen oloissa kaikki koirat arktisia rotuja lukuun ottamatta tarvitsevat jossakin vaiheessa vuotta lämmikettä kylmettymisen, lihasjumien ja sairastumisen ehkäisemiseksi. Koira voi vilustua! Samanlaisella turkilla varustettu pienempi koira tarvitsee takkia jo korkeammissa lämpötiloissa kuin isompi koira.

Se, onko tämä ominaisuus hyvä vai huono, riippuu sitten lähinnä koiran elinolosuhteista. Jos koira on tavallinen sisäkoira, pitäisin hyvää lämmönsietoa ja heikompaa kylmänsietoa erittäin järkevänä verrattuna arktisen rodun huonoon lämmönsietoon ja hyvään kylmänsietoon.

Nopea laskutoimitus: Vuodessa on yhteensä 8760 tuntia. Jos koira tarvitsee pidemmillä lenkeillä takkia vaikkapa seitsemän kuukauden ajan, ja näillä pidemmillä lenkeillä vietetään keskimäärin kaksi tuntia päivässä, tulee ulkoilu- eli takinkäyttöajaksi kylminä kuukausina 420 tuntia. Prosentteina tämä merkitsee vaatteiden tarvetta 5 % kaikesta ajasta.

Nämä koirat eivät sitten tikahdu sisällä tai läähätä surkeana kesäkuukausia. Hyvin istuva takki tai haalari, johon koira totutetaan nuorena, ei myöskään häiritse koiraa tippaakaan. Kumpi siis kuulostaa järkevämmältä: koiralla on luonnostaan mukavaa 95 % ajasta, ja 5 % ajasta tilanne korjataan takeilla vai se, että koira meinaa läkähtyä sisällä ja kesällä, ja sillä on mukavaa lähinnä ulkoillessa kohtuullisen viileinä päivinä? Tästä väliltäkin löytyy toki koiria, mutta niitäkin pitää pukea jossakin vaiheessa, viimeistään kovilla pakkasilla.

On sitten tietysti eri asia, jos koira on ulkokoira. Tällöin on tietysti järkevää valita rotu, joka pärjää talvellakin ilman takkia, ja sitten viilennellä sitä kesällä turkkia ajalemalla ja suihkuttelemalla. Kaikkia koiria vain ei valitettavasti oikein voi ajellakaan, jos turkki kasvaa kovin hitaasti takaisin.

Karvattomat koirat tarvitsevat vaatteita myös ihonsa suojaksi, paljas iho palaa auringossa hyvin herkästi. Koirien rattaat ovat erittäin käytännölliset näyttelyissä, kaupungilla tms. paikoissa joissa pieni koira voi jäädä ihmisten jalkoihin.

Liian harva pääsee kuntoutukseen

18.02.2010

Monessa perheessä on vakavasti sairas tai vammainen lapsi tai aikuinen. Iästä riippumatta heitä yhdistää yksi yhteinen asia; kuntoutus. Monet tuen tarpeet ovat heillä samanlaisia. Palvelut kunnista tai Kelasta riippuen taas eivät.

Kelalla ja kunnalla on lakisääteinen velvollisuus tuottaa palveluja vammaisille, vakavasti sairaille ja heidän perheilleen. Kuntoutusta voi saada, jos selviää hakemusviidakosta. Kuntoutusta, sopeutumisvalmennusta tai kuntoutuskursseja haetaan lomakkeilla ja liitelomakkeilla. Kuntoutushakemukseen liitetään aina lääkärinlausunto, ammatillista kuntoutusta haettaessa liitteeksi laitetaan lisäksi koulu- ja työtodistukset. Edelleen haettaessa vaikeavammaisten lääkinnällistä kuntoutusta tarvitaan kuntoutussuunnitelma. Tyk -kuntoutusta haettaessa tarvitaan puolestaan selvitys työterveyshuollon ja työpaikan toimenpiteistä. Apuvälineitä haettaessa tarvitaan erillinen selvitys apuvälineiden tarpeesta ja suositellusta apuvälineestä sekä täytetään oma liitelomake.

Osalla hakijoista voi myös käydä tuuri ja he voivat saada ”ylimääräistä” kuntoutusta; (Niin, mikäli jaksaa vielä hakemusrumbaa.) Kela järjestää lisäksi harkinnanvaraista kuntoutusta. Sillä tarkoitetaan muuta kuntoutusta, kuin lakisääteistä ammatillista ja vaikeavammaisen lääkinnällistä kuntoutusta. Kuntoutuksen järjestämismahdollisuudet ovat rajalliset ja usein harkinnanvaraisen kuntoutuksen rahamäärällä pystytäänkin järjestämään kuntoutusta vain osalle kuntoutuspalvelujen kohderyhmiin kuuluvista hakijoista. Tätä ns. harkinnanvaraista kuntoutusta järjestetään valtion tulo- ja menoarviossa vuosittain vahvistetun rahamäärän mukaan.

Viime vuosina yhä useampi vammainen tai sairas ja hänen perheensä on jäänyt Kelan rahoittaman kuntoutuksen ulkopuolelle Kelan tiukentaessa kuntoutuksen ja erityisesti vammaistukien myöntämiskriteerejä. Kelan kuntoutuslakiin tulleet muutokset erityisesti vaikeavammaisten lääkinnälliseen kuntoutusta koskevissa säännöksissä vaikeuttavat monen kuntoutukseen pääsyä.

Vammaisella ja vakavasti sairaalla on oikeus lääkinnälliseen kuntoutukseen, mikäli on sattunut pääsemään niiden ”onnellisten” joukkoon, joiden vamma tai sairaus on diagnosoitu vaikeaksi ja on myönnetty korotettu vammaistuki tai erityisvammaistuki. Perusvammaistukea saavat jäävät Kelan järjestämän kuntoutuksen ulkopuolelle, silloin kuntoutusta haetaan kunnalta. Harvalla kunnalla on riittävästi resursseja kuntoutuksen järjestämiseen, joten moni jää täysin kuntoutuksen ulkopuolelle. Kela itse painottaa oikea-aikaisen ja moniammatillisen kuntoutuksen tärkeyttä, mutta kuitenkin sen omien kriteerien vuoksi tämä ei toteudu.

Monet kokevat palvelujen hakemisen todella vaikeaksi ja osin näyryyttäväksi. Kelan ja kuntien etuisuuskäsittelijöillä tuntuu olevan vallalla käsitys, että lähtökohtaisesti jokainen palvelunhakija yrittää huijata ja sitä varten pitää olla todella tarkkana ja tiukkana. Lisäksi palvelujen saatavuus on kiinni siitä, missä kunnassa sattuu asumaan tai kenen kanssa asioi. Kelalla tai kunnassa harvoin kerrotaan, mihin perhe tai vammainen lapsi tai aikuinen on oikeutettu. Ennemminkin jos osaa pyytää jotain, virkailija tuskastuu; ”kuka tuonkin on noille kertonut.”

Joidenkin täytyy edelleen täyttää Kelalle kuntoutushakemuksia vuosittain, osassa kuntoutuksia on sentään siirrytty kahden vuoden käytäntöön, vaikka vamma ja siitä aiheutuva haitta olisi luokiteltu pysyväksi. Jotkut ovat joutuneet viemään vammaisen lapsensa näytille Kelaan; kyllä se oikeasti istuu pyörätuolissa, eikä puhu.

Voisiko ajatella, että nämä perheet, joissa on vammainen tai sairas lapsi tai aikuinen, eivät lähtökohtaisesti yritä huijata yhteiskuntaamme? Voisiko myös ajatella, että yhteiskuntamme järjestäisi niin vammaiselle itselleen, kuin hänen perheelleen mahdollisuuden elää ihmisarvoista ja tasavertaista elämää niiden kanssa, joilla ei ole vammaa tai vammaista lasta? Määrärahat harkinnanvaraiseen kuntoutukseen loppuvat pitkälti ennen vuoden loppua. Samoin lakisääteisten palveluiden järjestäminen tökkii ja periatteessahan nekin ovat harkinnanvaraisia.

Harkinnanvaraisuus menee joskus niin pitkälle, että vaikeavammaiselle myönnetään Kelan tai kunnan kustantamana 90 minuuttia kuukaudessa fysioterapiaa tai pahimmassa tapauksessa ei minuuttiakaan. Voi kysyä, onko tämä oikeasti riittävä määrä harkitusti myönnettyä kuntoutusta vai perustuuko päätös enemmäkin yleiseen kielteiseen asenteeseen?



Väkivaltaan on osattava puuttua

16.02.2010

Nyrkkisankarit uhoavat välitunnilla. Opettajaa herjataan netissä. Luokkakaverin kimppuun hyökätään kesken oppitunnin nyrkit pystyssä. Välitunnilla näpistellään lähikaupasta ja esitellään teräasetta. Oppilaat lähettävät herjaviestejä luokkatoverinsa kännykkään.

Poliiseja pyydetään kouluille selvittelemään mitä moninaisimpia asioita. Yleensä sinne ei mennä mustallamaijalla pillit soiden, vaan ajan kanssa kaikessa rauhassa. Varsinaiset kouluhälytykset ovat harvinaisia, mutta poliisia kaivataan kouluissa enemmän kuin kysyntään pystytään vastaamaan. Eikä kaikki kaipaus liity ehkäisevään valistustyöhön.

Vaihtelua poliisien kutsumisessa on kouluittain melkoisesti, ratkaisevaa on rehtorin asennoituminen poliisin virka-apuun. Laillisuuden rajoilla liikuttaessa moni rehtori haluaa virallisen lainvalvojan selvittelemään asiaa tuoreeltaan.

Yhteistyötä tehdään paljon, mutta poliisin resursseja on leikattu niin, että ehkäisevä työ luokissa on vähentynyt. Eri alueilla mietitäänkin nyt kuumeisesti uusia työmuotoja, joilla tavoitettaisiin kerralla enemmän lapsia ja nuoria.

Oma ilmiönsä ovat laittomat uhkaukset, joiden kohteeksi moni oppilaitos on Jokelan ja Kauhajoen tapahtumien jälkeen joutunut ja joiden takia yhteistyö poliisin kanssa on ollut välttämätöntä.

Olen huolissani kiusaamisen vähättelystä. Kun sanotaan, että koulukiusaaminen voi olla lyömistä tai potkimista, ollaan vaarallisilla vesillä. Kouluissa tapahtuva töniminen, lyöminen, potkiminen, nimittely ja uhkailu verhoutuvat jostain käsittämättömästä syystä kiusaamiseksi eikä niistä puhuta selvillä termeillä. Koulun ulkopuolella vastaavista tapahtumista käytetään termejä väkivalta, pahoinpitely, kunnianloukkaus ja laiton uhkaus. Rikoslain mukaan lyöminen ja potkiminen ovat väkivaltaa, joko pahoinpitelyä tai lievää pahoinpitelyä – ja rikoslaki koskee myös kouluaikaa. Kun joku vetää koulussa toista turpaan, siitä ei pidä selvitä jälki-istunnolla. Kun asioista ei puhuta oikeilla termeillä eikä niihin uskalleta puuttua riittävällä vakavuudella, mahdollistetaan väkivaltaisen käytöksen siirtymisen sukupolvelta toiselle. Huolestuttavaa on sekin, että jo 11-vuotiaat alkavat harrastaa kamppailulajeja, jotta voisivat kostaa kavereille jotka ovat aukoneet päätään välitunnilla.

Yhä nuoremmat lapset pelaavat väkivaltaisia pelejä, jotka on kielletty alle 18-vuotiailta. Tutkimusten mukaan väkivaltaisten tietokone- ja videopelien pelaaminen lisää nuorten aggressiivista käyttäytymistä. Virtuaalisen rikollisuuden parissa elävien lasten ja nuorten kynnys rikolliseen toimintaan madaltuu selvästi näiden väkivaltaisten pelien vuoksi. Peleihin on niiden haittaavien vaikutusten takia määrätty erilaisia ikärajoituksia, mutta käytännössä niiden valvonta millään tasolla ei ole tarpeeksi tiukkaa, vaan hyvinkin löysää.

Mielestäni poliisin ja koulun yhteistyön kynnys pitäisi pitää mahdollisimman matalana. Poliisin vierailua ei pidä pelätä tai pitää ongelmana koulun maineen kannalta. Ihanteellista olisi, että kouluilla olisi tuttu poliisi, jonka kanssa luodaan luonteva yhteistyösuhde. Kun opitaan tuntemaan puolin ja toisin, sillä voi olla pidemmän päälle ongelmia ehkäisevää vaikutusta. Tuttu poliisi on hyvä tiedon jakaja ja opastaja, joka voi näkyä koulussa muutenkin kuin ongelmia selvittelemässä.

Jos koulussa ei pystytä omin keinoin vaivattomasti selvittämään syntyneitä ongelmatilanteita, poliisi on hyvä pyytää paikalle monestakin syystä. Syyllisyyskysymykset voivat olla visaisia tai tapahtumien kulun selvittäminen koulun keinoin mahdotonta. Tutkinnan luovuttaminen poliisille takaa ammattimaisen perusteellisuuden ja tarkkuuden.

Lähtökohta väkivallan vähentämiselle on ongelman rehellinen tiedostaminen ja sen myöntäminen. Lapsella on oikeus olla ja elää rauhassa, koskemattomana ja ilman pelkoa. Viranomaiset puutuvat tapahtumiin kun ne tulevat heidän tietoonsa, mutta usein vahinko on jo ehtinyt tapahtua ja viranomaisille jää korjaamisen velvoite ehkäisevän työn sijaan.

Vanhempana olemisen vaikeus ja ihanuus

12.02.2010

Lapsi tarvitsee aikuista turvakseen. Tärkein ihmissuhde on suhde äitiin sekä isään, mutta lapsi tarvitsee myös muiden aikuisten huolenpitoa.Lapsen elinehto on rakastavat ja hoivaavat vanhemmat. Perushoita, riittävä uni, ruoka, puhtaus ja lämpimät vaatteet ovat konkreettisia asioita, jotka vanhemman on taattava lapselleen. Vanhempien ja lasten välille muodostuva kiintymyssuhde luo lapselle perusluottamuksen elämään.

Mummoja, ukkeja, muita sukulaisia ja naapureita löytyy yleensä lapsen lähipiiristä, mutta hänen ympärillään on myös paljon ammattilaisia kuten lastenhoitajia, opettajia ja terveydenhoitajia. He toimivat yleensä kunnan palvelutehtävissä. Kunta esittääkin lapsen elämässä erittäin suurta osaa.

Vanhemmat kokevat iloa lapsistaan ja vanhemmuudestaan. Tiedämme kuitenkin, että tänä päivänä sekä huostaan otettujen lasten lukumäärä että lastensuojelun avohuollon toimenpiteiden piirissä olevien lasten lukumäärä kasvaa. Se kertoo siitä, että liian monessa perheessä vanhemmat eivät kykene tai jaksa pitää huolta lapsistaan.Kuitenkin, jokaisella lapsella on oikeus hyvään lapsuuteen.

Vanhemmuus on elämän vastuullisin ja haasteellisin tehtävä. Vanhemmuuden epäonnistumiset myös satuttavat kipeimmin. Yritykset olla täydellinen äiti tai isä johtavat kerta toisensa jälkeen pettymykseen ja vanhemmuuden ilo peittyy vanhemmuuden suorittamiseen. Vaikeat tunteet vievät voimia ja vastuu musertaa. Vanhemman mieleen nousee kysymys: miten vanhemmuudesta voi selvitä kunnialla?

Ennen lapsen turvana oli kahden sukupolven kokemus ihmiselämään oppimisesta.Nyt sukupolvien ketju on monesti katkennut. Työelämän muutos on vienyt eri sukupolvet erilleen toisistaan. Isovanhemmat asuvat usein eri paikkakunnalla ja ovat usein vielä työelämässä silloin, kun lapsenlapset ovat pieniä. Lisääntyneet avioerot haurastuttavat myös sukulaisuussuhteita.

Isänä ja äitinä oleminen ei ole alati muuttuvassa maailmassa yksinkertaista. Lapset kohtaavat ilmiöitä, jotka ovat heidän vanhemmilleen tuntemattomia. Tietoyhteiskunnan erilaiset laitteet, kännykät, tietokoneet, pelit, chatit ja irc-galleriat ovat nykylasten maailmaa, jonka vain siihen vihkiytyneet vanhemmat tuntevat.On syntynyt ensimmäinen sukupolvi, joka kohtaa ilmiöitä, joita heidän vanhempansa ei ehdi oppia. Aiemmin äiti ja isä ovat pystyneet opettamaan miten tien yli kuljetaan, miten ruokaa laitetaan tai miten pyörä korjataan. Kun samalla työelämä vaatii vanhemmilta aikaisempaa kokonaisvaltaisempaa huomiota, ei ole ihme, että sitoutuneidenkin vanhempien ote lipeää.

Vanhemmuuden haperoituminen saa lapsessa aikaan turvattomuuden tunteen. Kun kiintymyssuhde lapsen ja vanhemman kanssa jää ohueksi, lapsi hakee korvaavaa hyväksyntää muualta. Tämä voi olla alku hankaluuksille, joista saamme lukea lehtien palstoilta ja todistaa perjantai-iltaisin kylän raitilla.

Lapsi ei kuitenkaan ole ongelma. Taustalla voi olla vanhempien parisuhteen vaikeuksia, aikuisten henkilökohtaisia ongelmia, taloushuolia tai kyvyttömyyttä huolenpitoon. Lapsen rakastaminen ja lapsesta välittäminen on aina ajan antamista ja tekemistä. Viisasta on puuttua jo pieniin huoliin.

Varhainen puuttuminen lasten ja perheiden auttamiseksi on saanut laajaa kannatusta – periaatteessa. Jokainen ymmärtää, että mitä aikaisemmin perheen ongelmiin puututaan, sitä helpompi niitä on ratkoa. Mutta kuka rohkenee puuttua, ottaa vastuuta? Ikävä kyllä meillä on tapana odottaa, että sen tekee joku muu. Myös ammattilaisilla on taipumusta työntää orastava ongelma jonkun toisen harteille. Kodin ja koulun välillä pallotellaan edelleen pitkään ennen kuin kukaan tarttuu lapsen pahaan oloon.

Hyvä vanhemmuus tarvitsee yhteiskunnan tukea ja apua, mutta myös koko yhteisön vahvan arvostuksen. Jos vanhemmuus on meille kaikille arvokas asia, löytyvät myös voimavarat sen tukemiseen.

Reuman osaaminen turvattava

08.02.2010

Reumaa sairastavat ihmiset ovat huolestuneina seuranneet Heinolan reumasairaalan toiminnan mahdollista alasajoa koskevaa keskustelua.

Reumasäätiön sairaala on ajautunut odotettua ahtaammalle. Pahimmassa tapauksessa maksuvalmiuskriisiin joutunutta sairaalaa odottaa sulkeminen. Reuman pääomistajiin kuuluva Kela on vähentänyt lähetteiden myöntämistä Reumalle dramaattisesti. Asiaskasmääriä Reumalla on vähentänyt myös se, että muut sairaalat antavat lähetteitä Reumalle hyvin nihkeästi. Potilas yritetään hoitaa lähimmässä keskussairaalassa, vaikka siihen tarvittavaa asiantuntemusta ei olisikaan tarpeeksi.

Heinolassa kiitettävää hoitoa saaneet ja sitä odottavat potilaat ovat lakkautusuhasta erittäin huolissaan. Jos Heinola lakkautetaan, missä mm. lapsireumapotilaat hoidetaan? Vaikea lastenreuman hoito on edelleen keskitetty Heinolaan, missä siihen on maan paras asiantuntemus. Myös aikuiset reumapotilaat ovat esittäneet toiveita keskitetystä hoidosta. Hajautetussa mallissa on vaarana, että sairaalat eivät ehdi saavuttaa harvinaisiin leikkauksiin tarvittavaa kokemusta.


Reuman pelastaminen on valtakunnallinen kysymys. Reuman alasajo olisi yhteiskunnan voimavarojen tuhlausta. Sairaala on saneerattu perusteellisesti ja siellä on poikkeuksellisen vahvaa reumasairauksien ortopediosaamista. Kalliiden leikkausten keskittäminen kääntäisi Reuman laskeneet lähetemäärät nousuun ja turvaisi jäljellä olevia noin 300 työpaikkaa.

Miksi reumaa sairastavia käsitellään aivan kuin toisen luokan kansalaisia? Onko raha aina tärkeämpää kuin ihmisen terveys?


Reuma seuraa ihmistä koko hänen elämänsä ajan. Eikö tätä vaikeaa sairautta sairastavaa ihmistä voisi hoitaa siellä missä hoito on parhainta? Eikö jokaisella Suomen kansalaisella ole perustuslainkin takaama tasavertainen oikeus hyvään ja inhimilliseen hoitoon?

Oikeusturva, onko sitä?

15.09.2009

Vakuutusyhtiöiden lääkärit käyttävät suurta valtaa potilaisiinsa antaessaan lausuntoja ja päätöksiä eläke- ja vakuutuskorvausasioissa. Päätökset tehdään lähes aina potilasta näkemättä ja häntä hoitavien lääkäreiden lausunnoista välittämättä. On tapauksia, joissa vakuutuslääkäri on potilasta näkemättä diagnosoinut hänelle aivan uuden sairauden. Joissakin tapauksissa lääkärillä on ollut kaksoisrooli, jossa hän on ollut yksityislääkärinä puoltamassa, mutta vakuutuslääkärinä vastustamassa potilaan eläkehakemusta. On useita tapauksia, joissa vakuutuslääkärin potilaan kunnosta antaman lausunnon ja potilaan todellisen tilan välillä on räikeä ristiriita. Annettuja päätöksiä ei aina edes perustella. Perusteettomat hylkäyspäätökset rikkovat asiakkaan perustuslaillisia oikeuksia.

Vakuutuslääkäreillä ei ole laissa määriteltyä, virallista asemaa tehtäessä vakuutuskorvauspäätöksiä. Käytännössä kuitenkin vakuutuslääkäri on päättämässä vammautuneiden ihmisten työkyvystä ja korvauksista; vakuutuslääkärin lausuntohan on ratkaiseva käsittelyprosessissa. Vakuutuslääkärin arvio asiakkaan työkyvystä, vamman vakavuudesta tai hoidon tarpeesta voi olla päinvastainen verrattuna asiakasta hoitaneen erikoislääkärin antamaan lausuntoon. Vakuutuslääkärit ovat hylänneet jo aiemmin hyväksyttyjä työkyvyttömyyspäätöksiä. On tullut esille tapauksia, joissa vakuutusyhtiön korvauskäsittelijä on hylännyt hakijan lääkäri-, lääke-, matka-, hoito- tai muun korvauksen maksamisen. Hylkäyspäätökset kohdistuvat usein henkilöihin, jotka iän, sairauden vakavuuden tai muiden syiden vuoksi eivät jaksa tai pysty tekemään valitusta kielteisestä päätöksestä.

Vakuutusyhtiöt ovat olemassa ensi sijassa vahinkojen korvaamista varten. Vakuutuksenottajan oikeusturvaa on parannettava. Käytäntöä ja lain tulkintaa on muutettava vakuutuksenottajaa nykyistä paremmin huomioivaksi, jotta nykyinen, osin mielivaltainen ja vakuutetun asemaa heikentävä käytäntö loppuisi.

Tuntuu siltä, että vakuutuslääkäreiden toiminnan ensisijaisena tarkoituksena on vain vakuutusyhtiöiden korvausvelvollisuuden välttäminen. Tällaisella osaamisella ja työmoraalilla varustettu lääkärikunta voisi hetkessä poistaa Suomen potilasjonot, kun potilaiden ei tarvitsisi edes käydä vastaanotolla saadakseen selvityksen sairaudestaan.

Myös Kela kyykyttää asiakkaitaan mielin määrin ja erilaisten etuisuuksien hakeminen on kuin arpajaisiin osallistuisi.On yleisessä tiedossa, että Kela kohtelee vammaisia, sairaita ja muita asiakkaitaan mielivaltaisesti. Kelan vakuutuslääkäreiden ei tarvitse perustella päätöksiään ja se on hallintolain vastaista.

Kelan asiakaslehdessä väitettiin keväällä, että lääketiede ja vakuutuslääketiede ovat kaksi aivan eri asiaa. Näin on, lääketiedettä voi opiskella Suomessa useammassa yliopistossa, mutta vakuutuslääketiedettä ei tietääkseni voi opiskella missään. Lääketieteellisen tiedekunnan tiedemiehet ovat väittäneet ettei vakuutuslääketiede ole tiedettä, vaan ainoastaan keino säästää vakuutuslaitosten menoja vastuita välttelemällä.

Kelan pitäisi olla valtion laitos joka huolehtii verorahoilla kansalaisista. Näin ei ole vaan hommat on solmussa vakuutusyhtiöiden kanssa pahan kerran. Kelan ja vakuutuslaitosten toiminta on täysin kohtuutonta ja mielivaltaista: Kela lähettää ihmisiä kalliisiin moniammatillisten työryhmien kuntoutustutkimuksiin, mutta tutkimustuloksista piittaamatta vakuutuslääkärit kumoavat niiden ammattitaidon. Kelan lomakkeiden täyttäminen onkin sitten ihan oma ”tieteenalansa”. Ongelma on tuttu Kelassakin. Yhdeksän kymmenestä etuuskäsittelijästä pitää lomakkeita vaikeaselkoisina ja lähes yhtä moni on sitä mieltä, että hakemusten käsittelyajat ovat kohtuuttoman pitkiä. Jos hakemusten käsittelijät pitävät hakemuslomakkeita vaikeaselkoisina, onko kumma, jos kansalaiset täyttävät niitä väärin ja puutteellisesti?

Nainen, perhe ja työ

18.12.2008

Perhe- ja työelämän yhteensovittaminen on kestoteema. Pari viikkoa sitten aiheesta julkaistiin kaksi tutkimustulosta. Yhden tutkimuksen mukaan naiset kokevat yhä useammin syrjintää työpaikalla raskauden ja äitiysloman takia. Väestöliiton perhebarometrin tuloksista käy ilmi, että joka kolmas nainen pelkää lapsen tulon heikentävän mahdollisuuksia työelämässä.

Opetusministeri Sari Sarkomaan eroilmoitus perhesyihin vedoten nosti perhe- ja työelämän yhteensovittamisen tapetille. Sari Sarkomaa antoi kasvot keskustelulle, jota käydään monissa lapsiperheissä ja pienten lasten vanhempien työpaikoilla. Pienten lasten vanhemmat joutuvattekemään valintoja työssä etenemisen ja perheen välillä. Useimmiten valinnan joutuu tekemään äiti. Äitiys ei kuitenkaan saisi olla esteenä vaativallekaan työlle. Hallitusohjelman lupaus perheen ja työn paremmasta yhteensovittamisesta ei ainakaan vielä käytännössä toimi.

Moni uranainen varmasti parhaillaan pohtii omaa elämäntilannettaan ja aikataulujen mahdottomuutta. Samaa painia käydään myös tuhansissa ”tavallisissa” lapsiperheissä päivittäin. Tasapainon löytäminen perheen ja työn väliltä on haaste myös normaalia palkkatyötä tekevälle. Huonoa omaatuntoa podetaan perheen yhteisen ajan vähyydestä. Niin äidille kuin isille pitäisi olla mahdollisuus tunteeseen hyvästä vanhemmuudesta. Työelämältä tarvittaisiin joustoa ja ennen kaikkea kaivataan yleistä asennemuutosta. Perhevapaita pidentämällä ei kuitenkaan voida vaikuttaa työelämän vaatimuksiin. Asenteita voidaan korjata työpaikoilla niin, että työntekijän elämään mahtuu työn lisäksi aidosti myös perhe.

Suomessa on yritetty tasata lasten syntymän ja pikkulapsivaiheen aikaisia rasituksia vanhempien välillä lisäämällä isien isyysvapaata ja houkuttelemalla isiä käyttämään vanhempainrahakautta sekä oikeuttaan hoitovapaaseen. Tulokset ovat jääneet hyvin heikoiksi, sillä isyysloman lisäksi vain alle kymmenen prosenttia isistä käyttää oikeuttaan vanhempainrahakauteen. Hoitovapaalle jää vain muutama prosentti isistä.

Muutaman vuoden päästä voidaan tarkastella saiko Sarkomaan ero suurempaa murrosta aikaan ajattelussamme. Nousevatko ammatilliseen menestykseen vannovassa yhteiskunnassa perhe ja oma jaksaminen uraa tärkeämmiksi asioiksi? Muutos on aitoa, jos siihen osallistuvat niin naiset kuin miehetkin.

Perheen pyörteinen arki

1.02.2009

Lapsen sairauden tai vammanvarmentuminen on vanhemmille raskas kokemus. Monelle vanhemmalle diagnoosin saaminen on toisaalta myös helpotus, viimeinkin lapsen oireille löytyy syy.

Aina diagnoosin saaminen ei ole itsestään selvyys. Toisinaan vanhemmat joutuvat vaatimaan, että lasta ylipäänsä ruvetaan tutkimaan. Vanhemmat ovat puhuneet neuvolassa tai lääkärissä epäilyistään, mutta heitä ei aina ole uskottu. Toisinaan vanhempien on pitänyt jopa suuttua, jotta asiaan suhtaudutaan vakavasti. Pyyntöihin saada lapsi tutkimuksiin on suhtauduttu monin tavoin. Äiti saatetaan arvioida jopa hysteeriseksi.

Lapsen pitkäaikainen sairastuminen tai vammautuminen on vanhemmille kuitenkin yllätys, joka vaatii sopeutumista perheeltä sekä lähiympäristöltä. Odottamattomassa tilanteessa vanhemmat arvioivat mitä lapsen sairaus tai vamma tarkoittaa perheelle ja ennen kaikkea lapselle itselleen. Ensitiedon saamisen ja kaaoksen jälkeen perhe alkaa etsiä ratkaisuja selviytyäkseen arjessa.

Lapsen sairauden/vamman varmentumisen jälkeen vanhemmat etsivät ja saavat tietoa sairaudesta/vammasta monelta taholta samanaikaisesti lyhyen ajan kuluessa. Vanhempien ja ammatti-ihmisten välinen tiedonkulku usein hapuilee, sillä vanhempien toiveita, käsityksiä ja odotuksia ei välttämättä havaita ja tulkita heidän kertomallaan tavalla. Toisaalta uuteen tietoon liittyy myös vieraita lääketieteellisiä termejä ja käsitteitä. Siksi vanhempien saattaa olla vaikeaa koota kaikki kerätty tieto yhteen. Vanhempien ja ammatti-ihmisten väliset keskustelut eivät aina ole helppoja. Osaan ammatti-ihmisiltä saatuun tietoon liittyy ristiriitaisuus, tunneväri tai voimakas asenne ja tämä hämmentää vanhempia. Tietoasairaudesta/vammasta vanhemmat tarkentavat keskustelemalla muiden samaa sairautta sairastavan/ vamman omaavan lasten vanhempien kanssa, joilta he saivat lisätiedon lisäksi vertaistukea ja henkistä tukea.

Sairauden/vamman varmentumisen jälkeen käynnistyy kuntoutus, jolloin ammattilaisia tulee myös perheen kotiin. Perheen yksityisestä kodista tulee julkinen koti, kun ammatti-ihmiset astuvat kodin intiimin reviirin sisäpuolelle. Ulkopuoliset ihmiset alkavat yhteistyössä vanhempien kanssa määritellä ja arvioida, miten lasta kuntoutetaan. Ammatti-ihmisten tapaamiset vievät aikaa ja vaativat järjestelyjä, niin perheen sisällä kuin työpaikallakin. Vanhemmat kaipaavat henkilöä, jolla olisi kokonaisnäkemys hoidosta ja kuntoutuksesta. Usein tällaista henkilöä ei ammattilaisista löydy, vaan vastuu kasaantuu vanhemmille. Heistä tulee yhteishenkilöitä, tiedottajia ja asian etenemisen muistuttajia. Vanhempien turhautumista aiheuttavat jatkuva paperisota, heikko tiedonkulku, pedagogien joustamattomuus ja ihmisten asenne sairautta/vammaa kohtaan. Vanhemmat hämmentyvät, koska ammatti-ihmiset keskittyivät lapsen puutteisiin, eivätkä jäykkien käytänteiden muutoksiin.

Sairaan/vammaisen lapsen perheen elämään kuuluu monta pyörteistä vaihetta joiden keskellä perheet elävät arkeaan: sairauden/vamman varmentuminen, hoito, kuntoutus ja kouluratkaisu. Näihin vaiheisiin liittyy epävarmuutta, josta vanhemmat selviytyivät tukiverkoston, voimaantumisen ja vähitellen löytyvän arjen tasapainon avulla. Tutkimuksissa on huomattu, miten vanhempien määrätietoinen asioihin perehtyminen ja päätöksenteko hämmentävät monia ammatti-ihmisiä.

Tasa-painon löytymiseen vaikuttaa miten nopeasti perhe saa palveluja, tukea ja tietoa. Perhe tarvitsee myös aikaa, jotta he voivat ymmärtää ja hyväksyä tapahtuneen. Ammatti-ihmiset odottavat perheiden käyttäytyvän tietyllä tapaa. He tarjoavat perheille oman näkemyksensä mukaista yhteistyömallia ja palveluita. Ammatti-ihmisten perhelähtöisempi työtapa voisi kenties tukea vanhempia paremmin. Perhelähtöisessä toimintatavassa huomioidaan perheen kokonaistilanne, johon kuuluvat perheen uskomukset, arvot ja käytänteet. Perhelähtöisen työn perusajatuksena on, että lasta ei voi auttaa riittävästi tuntematta hänen kasvuympäristöään eli kodin laatua ja toimintaperiaatteita. Perheiden omat yksilölliset tarpeet ovat palveluiden suunnittelun lähtökohtana.

Kiusa se on pienikin kiusa

18.10.2008

Juoruilu, panettelu, tavaroiden piilottelu, sosiaalinen eristäminen; tuttuja tilanteita mutta ei ainoastaan lastenkamarista. Kiusaamista tapahtuu niin päiväkodeissa, kouluissa kuin työpaikoillakin. Suomi on työpaikkakiusaamisen kärkimaa; Suomessa kiusaaminen on kaksi kertaa yleisempää kuin keskimäärin muualla Euroopassa. Oppilaista noin 20 prosenttia on kiusattu.

Kiusaaminen on suullista, eleellistä tai fyysistä vihamielistä käyttäytymistä. Kiusaaminen on lähimmäisen suunnitelmallista alistamista, lähimmäisen saattamista psyykkisesti ja fyysisesti voimattomaan tilaan.

Usein kiusaajia on useita, joskus jopa koko koulu- tai työyhteisö, siksi pitkälle mennyttä ja kauan jatkunutta kierrettä on hankala katkaista. Kiusatun ei ole helppo tulla kuulluksi ja häntä ei uskota. Kiusaamisen keinot ovat mitä moninaisimmat. Sanattomat loukkaavat viestit ovat yleisiä; kielteiset eleet, ilmeet, katseet, äänensävyt, olankohautukset. Näihin tapoihin onkin aika vaikea puuttua; kiusaaminen muuttuu tavallaan muodottomaksi möhkäleeksi johon ei voi tarttua.

Sosiaalinen eristäminen on ehkä yleisin kiusaamisen muoto. Uhrille ei puhuta, tätä ei kuunnella, ei kutsuta yhteisiin tapahtumiin. Uhria voidaan kohdella kuin ilmaa ja myös muita kielletään puhumasta uhrin kanssa. Vanhan ajan juoruilu eli tutkijoiden kielessä maineen ja aseman loukkaaminen ovat myös kärkipäässä kiusaamistavoissa. Uhrista puhutaan pahaa selän takana, juorutaan, tehdään naurunalaiseksi, pilkataan, nöyryytetään, haukutaan, matkitaan eleitä ja ilmeitä.

Työnteon vaikeuttaminen on erityisesti esimiesten tapa kiusata alaisiaan. Työtehtäviä annetaan liian vähän tai ei lainkaan ja työtä arvostellaan jatkuvasti. Työtä voidaan häiritä panttaamalla tietoja tai antamalla väärää tietoa.

Konkreettisempia kiusaamistapoja ovat suulliset ja kirjalliset uhkaukset, puhelinterrori ja tavaroiden piilottelu. Kun kiusaaminen jatkuu, astuu usein kuvaan uhrin mielenterveyden kyseenalaistaminen. Tätä kautta kiusaajat saavat tavallaan oikeutuksen kiusaamiselle; saadaan näyttämään ikäänkuin uhri olisi omalla käytöksellään aiheuttanut tilanteen.

Kiusaamista esiintyy erityisesti kunnan ja valtion naisvaltaisilla aloilla, kuten terveydenhuollossa, sosiaalialalla ja opetustoimessa. Lisäksi kiusaamista on aloilla, joissa on kiire, suuria muutoksia ja työpaikka on epävarma.

Kiusaaja on vallan ja aseman tavoittelija. Kiusaajalle tyypillisin käyttäytymisessä näkyvä piirre on aggressiivisuus ja impulsiivinen käytös sekä voimakas tarve dominoida muita. Uhri taas voi olla kuka tahansa. Tutkimuksissa ei ole löydetty kiusatulle tyypillisiä ominaisuuksia. Uhri ei ole läheskään aina mikään onneton reppana, avuton ja heikko ihminen, mutta kiusaamistilanteessa hän kokee mahdollisuutensa puolustautua heikoksi. Kiusaaminen ei ole yksittäisen henkilön ongelma, eikä koskaan kiusatun syy. Epäoikeudenmukaista kohtelua, saati pitkään kestänyttä kiusaamista ei voi mitenkään pitää oikeutettuna.

Martin Luther King on sanonut tähän tapaan: ongelma eivät ole ne pahat ihmiset, vaan ne hyvät, jotka eivät nouse väkivaltaa vastaan. Voitaisiinko tällä yksinkertaisella neuvolla nujertaa kiusaamisongelma?

Kaikki ovat valtuutettuja!

15.10.2008

Kuntademokratian täytyy merkitä muutakin kuin äänioikeutta kunnallisvaaleissa. Kuntalaisilla on oikeus, sekä myös velvollisuus, vaikuttaa oman kotikuntansa asioihin. Kuntalaisilta löytyy intoa yhteisten asioiden kehittämiseen, kunhan oikeat kanavat löydetään.

Kuntapolitiikka on joukkuepeliä, jossa valtuutetuilla on yhteiset tavoitteet: luoda kuntalaisille hyvä, viihtyisä ja turvallinen paikka asua ja olla. Kotikuntamme asioista päättäminen vaatii joukkuehenkeä. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä tarvitaan hyvää mieltä ja suvaitsevaisuutta, samoin myös silloin kun päätetään yhteisistä asioista.

Kuntalaisia on kuultava päätöksentekoprosessin kaikissa vaiheissa. Julkisia kuulemistilaisuuksia on järjestettävä niin varhaisessa vaiheessa, ettei ihmisiä aseteta tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Lisää vuoropuhelua tarvitaan sekä päättäjien, kuntalaisten että viran haltijoiden välille. Myös eri hallintokunnat on saatava keskustelemaan aidosti keskenään. Valtuutettujen onpäätettävä asioita oikeudenmukaisuuden, suvaitsevaisuuden, kestävän kehityksen ja tasa-arvon suurennuslasien läpi.

Valtuustojen kokousasiakirjoista löytyy hyvin harvoin merkintöjä kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksien edistämisestä. Kuntien strategioissa demokratian edistäminen saatetaan huomioida, mutta niissä päästään harvoin konkreettisiin tuloksiin. Kuntalaisten osallisuuden edistäminen on kuitenkin valtuustojen lakisääteinen tehtävä. Kuulemis- ja keskustelutilaisuudet ovat käytössä useissa kunnissa, mutta esim. internetin hyödyntäminen vuorovaikutuksen kanavana on edennyt tahmeasti. Käyttäjädemokratiaa voitaisiin lisätä ottamalla kunnallisten palveluiden käyttäjät systemaattisesti huomioon toiminnan kehittämisessä ja suunnittelussa. Kuntien pitäisi panostaa avoimeen ja vuorovaikutteiseen viestintään, jossa tärkeää on asiakaslähtöisyys ja viestien ymmärrettävyys. Hallinnon kielestä pitää siirtyä kuntalaisten kieleen. Kuntien www-sivut on tehtävä kuntalaisten tarpeista käsin, ei hallinnon vaatimusten mukaan.

Kuntien päättäjinä nuoret ovat harvinaisuuksia. Nuorten osuutta kunnallisissa luottamustehtävissä pitää lisätä ja siksi nuoria tulee kannustaa ehdokkaiksi. Oppilaskuntatoimintaa on kehitettävä kaikissa perus- ja toisen asteen kouluissa.Koulujen opetussisältöjen on tuettava nuorten kiinnostusta yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja aktiiviseen kansalaisuuteen. Nuorisovaltuustojen ja nuorten vaikuttajaryhmien perustamista ja toimintaa on edistettävä.

Erityisryhmien asiaa ajavat toimielimet ja toimintamallit ovat yleistyneet nopeasti. Nuorisovaltuustoja tai muita nuorten vaikuttajaryhmiä on noin puolessa kunnista ja ikääntyvien asioihin keskittyviä neuvostoja kahdessa kunnassa kolmesta. Vammaisneuvostoja on arviolta noin 150. Päätöksenteossa heidän kuulemistaan on lisättävä.

Kyläkoulun lopettaminen on kyseenalainen säästökeino

10.10.2008

Pieniä kouluja on kuollut vuosittain noin 100 koulutukseen kohdistettujen säästötoimien myötä. Alle 50 oppilaan kouluja oli vuonna 1990 yli 2 000, viime vuonna niitä oli enää 821. Professori Eira Korpisen mukaan koulutuksen kustannukset ovat lisääntyneet muutamassa vuodessa 24 prosenttia, mutta koulutuksen tuottavuus on vähentynyt 13 prosenttia. Kyläkoulujen lopettamisella ei ole saatu sellaisia säästöjä, joita on tavoiteltu.

Luokkakokojen kasvamisen johdosta erityisopetuksen määrä on lisääntynyt. Myös koulukuljetusten kustannukset ovat kasvaneet johtuen yhä useamman oppilaan joutumisesta kuljetusten piiriin. Valitettavasti monet päättäjät laskevat vain, että rahaa säästyy, kun opettajan virkoja vähennetään ja koulutusyksiköitä suurennetaan. Näin suoraviivaista ei koulutuksen taloustiede kuitenkaan ole. Kun ns. rahoituksen korvamerkintä poistui, kaikista kunnista ei löytynyt ymmärrystä kyläkouluille. Niitä on lopetettu paljon enemmän kuin oppilasmäärän väheneminen olisi edellyttänyt.

Suuria kouluyksiköitä ei voi puolustaa edes kustannustehokkuuden nimissä. Sen todistavat tutkimukset, joissa on selvitetty eri kokoisten koulujen toimintaa. On näyttöä siitä, että pienissä kouluissa, ei ainoastaan pienissä luokissa, saavutetaan parempia tuloksia. Oppilaiden asenteet kouluun ovat paremmat ja heillä ilmenee vähemmän negatiivista käyttäytymistä kuin suurissa kouluissa. Pienissä kouluissa syntyy yhteenkuuluvuuden tunne, kehittyy vastuuntunto sekä parempi itsetunto ja itseluottamus kuin suurissa kouluissa. Pieni koulu on parempi ympäristö myös ihmissuhteiden kehittymiselle.

Kouluja lopetettaessa ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota siihen, miten hieno oppimis- ja kasvuympäristö kyläkoulu on. Perusopetuksen tulee tarjota jokaiselle lapselle hyvä oppimis- ja kasvuympäristö. Tällainen ympäristö voidaan järjestää kyläkoulumiljöössä, jossa lapsen yksilöllisyys – erilaiset kyvyt, oppimisen edellytykset, vahvuudet ja vaikeudet – voidaan parhaiten ottaa huomioon ja tukea hänen kehitystään. Tuore PISA-tutkimuksesta tehty väitöskirjatutkimus paljastaa, että maaseudun tytöt ovat maailmanmestareita lukemisessa. Selitys tällaisiin tuloksiin löytyy kyläkoulujen pedagogiikasta. Kyläkoulut ovat olleet edelläkävijöitä ns. uuden oppimiskäsityksen toteuttamisessa, johon opetussuunnitelmat tällä hetkellä nojautuvat.

Koulu on monella kylällä ainoa palvelu, jota asukkaille tarjotaan. Kyläkoulutilojen käyttöä olisi mahdollista tehostaa niin, että ne ovat läpi vuoden käytössä, jolloin myös investoinnit saataisiin parhaiten hyödynnettyä. Koulua tulisi kehittää siten, että se vastaisi laajemmin kylän tarpeisiin ja toisaalta kehittäisi kylää. Näin koulut säilyisivät kylissä ja toimisivat niiden henkisenä ja toiminnallisena keskuksena.

Terve mieli terveessä kehossa!

03.10.2008

Lapsuuden identiteetti on murroksessa 7-13 vuotiaana. Yläasteelle siirtymä on iso hyppäys, muutoksia tapahtuu nuoren kehossa ja mielessä, elinympäristössä ja ihmissuhteissa. Nuori selviytyy hyvin, jos hänellä on ystävistä koostuva suojaverkko ja taito solmia uusia kaverisuhteita. Ystävät ja vertaisryhmät ovat tärkeitä nuoren identiteetin ja itseluottamuksen rakentumisessa sekä sosiaalisten taitojen kehittymisessä. Monen nuoren vertaisryhmä on jokin urheilujoukkue.

Liikuntaharrastus nähdään yleensä positiivisena vaihtoehtona useille yhteiskunnallisille ongelmille. Vaikka etenkin huippu-urheilun idealistinen kuva on murskautunut lukuisten julkisten skandaalien myötä, uskotaan nuorisourheilun edelleen toimivan erinomaisena sosiaalistumisen väylänä.

Urheiluseurojen tavoitteena tulisi olla nuoren tarpeista lähtevä ryhmätoiminta, jossa on mukana aikuisen tuki. Hyvän harrastuksen myötä nuorista kasvaa yhteiskunta-aktiivisia, toiset huomioonottavia, vastuunsa kantavia nuoria. Liikuntaharrastuksen tavoitteena on synnyttää pysyvä kiinnostus liikuntaan, kehittää tervettä itsetuntoa ja kasvattaa sosiaalisuuteen.  Harrastukseen pitää olla helppo mennä, mukava olla ja siellä tulee voida toteuttaa itseään omista lähtökohdistaan, kokea onnistumisen elämyksiä, tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään ja kasvaa isoksi turvallisesti.

Syyt liikuntaharrastuksen lopettamiseen ovat moninaiset. Lopettaminen johtuu usein liiallisesta kilpailusta ja voittamisen yliarvostuksesta, jolloin paineet menestymiseen ovat liian kovat. Koulun ja harrastuksen ajallinen yhteensovittaminen voi käydä liian vaikeaksi tai kustannukset liian korkeaksi. Harrastuksen lopettaminen voi johtaa syrjäytymiseen, etenkin jos nuoren kaveripiiri on koostunut harrastuskavereista. Nuoret täyttävät vapaa-aikansa aina jotenkin, toiset siirtyvät harrastamaan jotakin muuta, toiset eivät löydä mielekästä tekemistä. Jos urheilun vetovoima ei riitä pitämään nuoria otteessaan, ollaan vakavan itsetutkiskelun paikassa.

Lähes mitä tahansa voi harrastaa edullisesti, mutta kilpaurheilu lisää kustannuksia huomattavasti. Nuorten harrastuskustannukset voivat vaihdella jopa kymmeniä tuhansia euroja. Suurimmat menot liittyvät kilpaurheiluun, laadukkaisiin ja kalliisiin liikuntavälineisiin ja -tekstiileihin sekä hyviin harjoittelu- ja kilpailuolosuhteisiin. Kunnat tukevat eri lajeja eri lailla, esim. jääurheilun tukemisessa on suuria alueellisia eroja. Lasten ja nuorten syrjäytyminen on tiedossa myös Siilinjärvellä. Ennaltaehkäisevän työn kannalta on tärkeää, että Siilinjärven kunta on mukana tukemassa monipuolista ja kaikentasoisille liikkujille sopivaa liikuntatoimintaa. Suuret kustannukset tai liikuntapaikkojen sekä kerhojen puute ei saa olla esteenä liikkumiselle!

Urapolkuna pätkätyöt

29.09.2008

Työelämä on muuttunut paljon kymmenessä vuodessa. Pätkätöiden runsaus nousee usein esiin julkisessa keskustelussa. Pätkätyöt kuuluvat ns. epätyypillisiin työsuhteisiin, vaikka ne ovat hyvinkin tyypillisiä nykyisessä työelämässä. Erityisesti sosiaali- ja terveysalalla niitä on perinteisesti ollut runsaasti. Suomessa solmitaan määräaikaisia työsuhteita enemmän kuin muissa EU-maissa keskimäärin. Erityisen innokkaita pätkätöiden teettäjiä ovat meillä kunnat sekä valtio.

Viime aikoina pätkätyöt ovat lisääntyneet erityisesti julkisella sektorilla. Valtiolla ja kunnalla perinteisesti leipä on ollut kapea, mutta pitkä. Tätä laihaa patonkia nyt viipaloidaan muutaman kuukauden pätkiin. Voi vain ihmetellä, kuinka paljon maailma on muuttunut. Ennen oli hienoa, kun sai vakituisen työpaikan ja se takasi leivän eläkepäiviin saakka. Nykyisin tuontyyppisen työuran tehneitä ihmisiä saa hakea.

Pätkätöistä on muodostunut ongelma. Kun työsuhteen kesto on muutama viikko tai kuukausi, on vaikea ajatella pitkäjänteisesti, perustaa perhe ja hankkia asunto. Huomattava määrä energiaa menee seuraavan pätkän etsimiseen ja varsinainen työ tehdään ilman keskittymistä ja antaumusta. Työntekijöiden roikottaminen määräaikaisissa suhteissa on myös tasa-arvokysymys. Suurin osa julkisen sektorin pätkätyöläisistä on nuoria, synnytysikäisiä koulutettuja naisia.

Miksi tähän on tultu ja miksi nimenomaan julkisella sektorilla, jonka pitäisi olla taattu ja turvallinen? Tuskin monikaan pomo pahuuttaan pätkiä pilkkoo. Pätkätyö on seuraus, jonka yksi syy on pätkärahoitus. Kasvava osuus julkisista varoista jaetaan projekteina. Yliopistoissa on pitkälti siirrytty perusrahoituksesta hankerahoitukseen. Kun rahaa jaetaan pätkissä, mitä muuta voivat työsuhteetkaan olla? Julkisen sektorin useimpiin perustehtäviin rahaa virtaa kuitenkin aika tasaisena norona eikä kysynnän puutteesta ole pelkoa. Ei maailma muutu niin nopeasti, etteikö sen takia toistaiseksi voimassa olevia työsuhteita uskaltaisi perustaa. Pätkätöistä saatavat säästöt ovat aika näennäisiä. Määräaikaiset työsuhteet voivat tulla kalliiksi, vaikka niiden todellisia kustannuksia ei välttämättä näekään helposti. Pätkätyöt vaikuttavat oleellisesti työilmapiiriin ja -motivaation ja sitä kautta työn tuottavuuteen.

Tulevaisuudessa kilpailu osaavasta ja motivoituneesta työvoimasta kiristyy mm. kasvavan eläköitymisen myötä – ovatko kunnat hereillä? Kovenevassa kilpailussa menestyvät sellaiset työnantajat, jotka kohtuullisen palkan lisäksi tarjoavat alaisilleen vakaan ja motivoivan työympäristön. Julkinen sektori ei nykymenolla kuulu tähän joukkoon. Vakinainen työpaikka on entistä kovempi kilpailuvaltti. Jos kunnat haluavat hyvää ja osaavaa työvoimaa, niiden on panostettava henkilöstöpolitiikkaansa.

Kun perhe voi hyvin, kunta voi hyvin!

22.09.2008

Jokainen perheen kanssa vietetty hetki on arvokas, koska lapset ovat pieniä vain hetken. Kun perhe voi hyvin, kunta voi hyvin. Mutta voidaanko kaikissa perheissä hyvin?

Vanha totuus on, että terve, turvallinen ja tasapainoinen elämä alkaa perheestä. Nykyperhe joutuu tasapainoilemaan siihen kohdistuvien ristikkäisten vaatimusten puristuksessa. Vanhemmilla saattaa olla vaikeuksia selviytyä arjen paineista. Toisinaan he saavat ongelmansa piilotetuksi. Näiden perheiden lapset voivat olla avun tarpeessa, mutta heitä on vaikea löytää. Perhe on varsin suljettu yksikkö. Tässä tarvittaisiin herkkyyttä kaikilta tahoilta, jotka ovat perheen kanssa tekemisissä. Päivähoidon, koulun, urheiluseurojen sekä erilaisten kerhojen ihmisillä täytyisi oman hommansa ohella olla herkkyyttä sen havaitsemiseen, mikä on lapsen sekä perheen tilanne. Voisi miettiä, voisiko se organisaatio antaa tukea tai ohjata tuen pariin?

Yhteiskunnan tulisi tukea työ- ja perhe-elämän yhteensovittamista. Yhteensovittaminenvaatii sitä, että työelämän ja perheen välisessä konfliktissa perhe ei saa olla aina ole se joustava osapuoli. On löydettävä erilaisia ratkaisuja erilaisiin tilanteisiin. Yksi vaihtoehto on oltava se, että työtä voi olla tekemättä. Pienten lasten sekä sairaiden tai vammaisten lasten kotihoitoa tulisi tukea niin, että vanhemmilla olisi taloudellinen mahdollisuus hoitaa lasta kotona omaishoidontuen tai kotihoidontuen ”kuntalisän” sekä ”sisaruslisän” turvin.

Lapsiperheiden tarvitsemat lähipalvelut, kuten peruskoulu ja päivähoito on turvattava asuinpaikasta riippumatta niin, ettei vanhempien työssäkäynti käy ylivoimaiseksi. Lähipalvelut on turvattava niin taajamissa kuin haja-asutusalueillakin. Turvallinen päivähoito tai esim. koulun kerhotoiminta omalla asuinalueella luovat vanhemmille varmuutta, kun heidän ei tarvitse miettiä miten lapset pärjäävät. Tyytyväinen ja olonsa turvalliseksi tunteva ihminen on varmasti myös tehokkaampi ja parempi työntekijä.

On aiheellista kysyä, otetaanko lapsen asema huomioon kaikessa päätöksenteossa kaavoituksesta mielenterveyden hoitoon? Käytetäänkö ratkaisuissa oikeita perusteluja ja osataanko ennakoida asioita pitkällä tähtäimellä? Lapsen arvostaminen on tärkeää esim. koulutuspoliittisissa ratkaisuissa. Ratkaisuilla on kunnan taloudenkin kannalta merkitystä, kuten esim. sairaan lapsen hoitamiseen liittyvillä päätöksillä. Neuvolatyö painottuu nykyään yhä enemmän vanhemmuuden ja parisuhteen tukemiseen, kasvatuskysymyksiin, hyvinvoinnin edistämiseen ja elinympäristössä olevien riskien ehkäisyyn. Terveydenhoitajat tunnistavat hyvin perheiden ongelmia ja osaavat auttaa myös erityistuen tarpeessa olevia perheitä. Toimiva kouluterveydenhoito on järkevä satsaus lasten ja nuorten tulevaisuuteen. Ongelmien varhainen havaitseminen ja niihin puuttuminen on sekä inhimillistä että taloudellista. Perheen varhainen tukeminen säästää kunnan rahoja, joten kunnan tavoitteena tulisi olla vanhemmuutta tukevien tukipalveluiden lisääminen, uusien palvelumuotojen sekä ennaltaehkäisevän työn kehittäminen.

Kunhan se on terve!

15.09.2008

Tulevilla vanhemmilla on mielikuvia ja toiveita siitä, millaisen lapsen he saavat. Usein vanhemmat vastaavat sukupuolta kysyttäessä: ei väliä, kunhan lapsi vain on terve. Aiemmin terveen lapsen pitkäaikainen sairastuminen tai vammautuminen tulee usein yllätyksenä vaatien sopeutumista perheeltä sekä lähiympäristöltä. Oman lapsen vakava sairaus on lapsen vanhemmille psyykkisesti rankka kokemus, ja väitänkin, että sairauden henkisen taakan ymmärtää parhaiten toinen vastaavassa tilanteessa oleva vanhempi. Toki sukulaiset ja ystävät ovat iso tuki sairaan lapsen perheelle, mutta ystävyyssuhteet toisiin perheisiin, joissa lapsi sairastaa samaa tai samankaltaista sairautta, ovat erittäin tärkeitä.

Vanhempien käsitys arjesta ja asioiden tärkeysjärjestyksestä muuttuu kun perheeseen tulee sairas tai vammainen lapsi. Useimmat vanhemmat ovat sitkeitä ja vahvoja ja sopeutuvat paremmin kuin kukaan olisi osannut odottaa. On kuitenkin tosiasia, että koko perhe joutuu kohtaamaan ongelmia, kestämään ahdistusta sekä painetta ja ovat usein jaksamisensa äärirajoilla. Erityisen vaikea tilanne voi olla perheissä, joissa on vain yksi huoltaja ja mahdollisesti useampia lapsia.

Pitkäaikaisesti sairaalla lapsella on monia hoitavia tahoja ja perheet saattavat kokea, ettei mikään taho perehdy kunnolla kokonaisuuteen. On valitettavan tavallista, että sairaiden lasten vanhemmilla on negatiivisia kokemuksia lapsen hoitoon ja kuntoutukseen liittyvien palvelujen hakemisesta. Parhaimmillaan kontaktit eri sosiaali- ja terveysalan asiantuntijoihin tukevat perheen jaksamista; pahimmillaan ne uuvuttavat ja aiheuttavat lisää huolta. Suomessa on valitettavasti alueellisia eroja esim. terapioiden, päiväkoti- ja kouluavustajien sekä erilaisia perhettä tukevien toimintojen saamisessa. Usein perheet eivät ole tietoisia mitä tukia tai palveluita he olisivat oikeutettuja saamaan. Terveydenhuollon sekä sosiaalipuolen ammattilaisten tulisi varmistaa perheen jaksaminen ja neuvoa sekä auttaa eri tukien hakemisessa.

Lapsen sairauden myötä vanhemmat joutuvat tekemään päätöksiä omasta työnteostaan. Toisen tai kummankin vanhemman on ehkä siirryttävä osa-aikatyöhön tai luovuttava työstä voidakseen huolehtia sairaasta lapsesta. Kotiin jäänyt vanhempi voi hakea lapsen omaishoitajuutta, mutta valitettavasti omaishoidontukea on vaikea saada kunnan vedotessa siihen, ettei ole määrärahoja. Omaishoidontuen määrärahoja tulisi ehdottomasti nostaa ja antaa sairaan lapsen vanhemmalle mahdollisuus hoitaa lastaan kotona niin kauan kun tarvetta on. Monet kunnat ovat kiitettävästi ymmärtäneet kuinka tärkeä asia sairaalle lapselle kuntoutus on. Useat kunnat antavat sairaalle lapselle ns. liikuntakortin jolla lapsi pääsee ilmaiseksi käyttämään kunnan liikuntapalveluita tai ns. saattajakortin, jolla sairaan lapsen avustaja pääsee ilmaiseksi esim. uimahalliin. Siilinjärven kunta voisi ottaa tästä toimintatavasta mallia ja tukea näin lasten kuntoutumista.